Mugbyn risteys | Page 6

Mitä tekisit kahdella pennyllä, jos
antaisin sinulle?
-- Ottan namuja.
Kun vastauksen tarkkuus ja jyrkkyys ei antanut matkustajalle mitään
enempää puheen aihetta, niin hän hyvin nöyrästi veti luvatut rahat
taskusta ja läksi tiehensä.
Mutta nähtyänsä taas nuot kasvot ikkunalaudalla talon sivuitse
kulkiessansa, hän ilmaisi läsnäolonsa liikkeellä, joka ei oikein ollut
pään nyykäystä, eikä kumarrusta, eikä myöskään hatun nostoa, vaan
kainostelevaa liikettä, jossa nämät kaikki kolme yhtyivät tai keskenään
taistelivat. Noiden kasvojen silmiä tämä temppu näkyi huvittavan tai
ilahuttavan, ja huulet sanoivat nöyrästi: -- Hyvää päivää, herra!
-- Minun pitää, näen mä, viipyä joku aika Mugbyn risteyksessä. -- sanoi
Barbox Veljekset aivan toimessaan, katsahdettuansa vielä kerran
ratoihin, jotka huolettomasti kulkivat kukin haarallensa. -- En vielä saa
päätöstäni tehdyksi minkä radan valitsisin. Todenteolla minun pitää
vähä perehtyä tähän risteykseen ennenkuin voin tehdä päätökseni.
Ravintolassa hän ilmoitti siis aikovansa viipyä vielä edelleen. Sitten
hän illalla taas meni risteyspaikalle paremmin tutustuakseen siihen;
samaten hän teki seuraavanakin aamuna, ja samoin taas illalla ja
aamulla. Hän puhutteli väkeä asemahuoneella, antoi katseensa seurata
milloin tätä, milloin tuota rataa, ja hänestä oli huvittavaa vartioida
junien tuloa sekä lähtöä. Ensialussa hän usein pisti päänsä Lampun
pieneen koppeliin, vaan tämä ei ollut siellä koskaan tavattavana. Pari
tai kaksikin paria pumpulisamettisia hartioita siellä tavallisesti näkyi

kumarruksissa valkean edessä; välistä noihin hartioihin kuuluvat kädet
pitelivät veistä ynnä leipää ja lihaa. Mutta vastaus kysymykseen:
»missä on _Lamppu_?» oli aina: »toisella puolella rataa,» tahi: »nyt on
hänellä joutoaika.» Väliin hän myös tutustui toiseen Lamppuun, mutta
se ei ollut hänen Lamppunsa. Matkustaja ei sitäpaitsi enää niin hartaasti
halunnutkaan nähdä Lamppua, ettei hän olisi voinut kestää tätä
pettymystä. Eikä hän myöskään niin kokonaan antautunut
aloittamaansa vaikeaan Mugbyn risteyksen tutkimiseen, että hän olisi
laiminlyönyt kävelyään. Päinvastoin hän joka päivä lähti kävelylle ja
aina samalle kävelylle. Mutta ilma oli muuttunut kylmäksi ja sateiseksi,
eikä tuo ikkuna enää ollut kertaakaan auki.

III.
Vihdoin, useampien päivien kuluttua, oli taas ihana, selkeä, virvoittava
syysilma. Oli lauvantaipäivä. Ikkuna oli auki ja lapset olivat menneet.
Se ei matkustajaa kummastuttanut, sillä hän oli maltillisesti odottanut
nurkassansa kunnes lapset olivat menneet.
-- Hyvää päivää! -- tervehti hän noita kasvoja ikkunalaudalla; tällä
kertaa hän nosti hatun kokonaan päästään.
-- Jumal' antakoon, herra!
-- Minä olen iloinen, että teillä taas on kirkas taivas silmien edessä.
-- Kiitoksia, herra. Te olette hyvin hyvä.
-- Te olette kivulloinen, pelkään mä?
-- En ole, herra. Minulla on hyvin hyvä terveys.
-- Mutta, ettekö aina makaa?
-- Kyllä, minä makaan aina, syystä etten voi istua. Mutta en ole
kivulloinen. -- Iloiset silmät näyttivät suuresti nauravan hänen
erehdykselleen.
-- Tahdotteko vaivata itseänne ja tulla sisään, herra? Tästä ikkunasta on
ihana näköala. Ja sitten te huomaisitte, etten ole yhtään kipeä -- koska
olette niin hyvä ja panette siihen huomiota.
Tämä oli sanottu hänelle avuksi, kun hän seisoi siinä epäilevänä, mutta
nähtävästi halukkaana, käsi puutarhan portin kammilla. Se auttoikin ja
hän astui sisään.
Huone yläkerrassa oli hyvin puhdas, vaan matala. Sen ainoa asukas
makasi vuoteella, joka oli niin korkea että makaajan kasvot ylettyivät

ikkunalaudan tasalle. Vuodekin oli hyvin puhdas, ja kun tytön
yksinkertainen puku oli vaaleansininen samoin kuin nauha hänen
hiuksissansa, niin näytti siltä kuin hän olisi pilvillä levännyt.
Matkustaja tunsi, että tyttö vaistomaisesti oli huomannut hänen olevan
synkkämielisen, harvapuheisen miehen. Ja että tyttö sen niin helposti
oli huomannut, oli hänelle myös suureksi avuksi. Siitä huolimatta hän
kömpelösti ja väkinäisesti antoi tytölle kättä ja kävi sitten istumaan
tuolille vuoteen viereen.
-- Nyt näen, sanoi hän, yhä hiukan jäykästi puhuen, -- mikä käsityö
teillä on. Ulkoa katsoen luulin teidän soittavan jotakin soittokonetta.
Tyttö nypläsi hyvin kätevästi ja ketterästi pitsejä. Nypläystyyny oli
asetettu hänen rinnallensa ja sormien ketterät liikkeet sekä hypyt
tyynyllä olivat aiheuttaneet erehdyksen.
-- Sepä ihme, -- vastasi tyttö iloisella hymyllä. -- Arvelenpa minäkin
usein työtä tehdessäni, että soitan sitä tai tätä säveltä.
-- Osaatteko soittaa?
Tyttö pudisti päätänsä.
-- Kyllä luullakseni saisin sävelet esille, jos vain minulla olisi
soittokone, jonka voisin yhtä mukavasti asettaa rinnalleni kuin
nypläystyynyni. Mutta varmaan petyn luulossani. Missään tapauksessa
en koskaan saa sitä koettaa.
-- Teillä on kaunis, sointuva ääni. Suokaa anteeksi, minä olen
kuunnellut teidän lauluanne.
-- Lastenko kanssa? -- sanoi tyttö, vähän punastuen. -- Niin kyllä,
laulanhan minä lapsi kultain kanssa, jos sitä lauluksi voi sanoa.
Barbox Veljekset loi silmänsä kahteen pieneen penkkiin huoneessa ja
uskalsi lausua ilmi sen luulon, että tyttö rakasti lapsia ja osasi opettaa
heitä uuden järjestelmän mukaan.
-- Kyllä minä rakastan heitä, -- sanoi tyttö taas päätänsä pudistaen, --
mutta en tiedä mitään opetustaidosta, paitsi että opetan mielelläni ja
että olen iloinen kun lapset oppivat hyvin. Kenties te, kuullessanne
pienten koululaisteni laulelevan läksyjänsä, olitte niin kauas harhatielle
joutunut, että luulitte minua erinomaiseksi opettajaksi? Kas, sitäpä
minä arvelin! Ei, minä olen vain vähän lukenut ja kuullut tästä
opetustavasta. Minusta oli niin somaa ja hauskaa kohdella heitä iloisina
sirkkusina, niinkuin lapset ovat, ja sentähden rupesin vähäisten

voimieni mukaan käyttämään tätä opetuskeinoa. Ei minun tarvitse
sanoakaan kuinka vähäiset