Mugbyn risteys | Page 5

laulaa
lystillisiä lauluja, sen voin vakuuttaa!
Matkustaja kulki nyt maaseudulle päin, pysyen aina lähellä yhden

suuren radan laitaa, josta hän saattoi helposti nähdä muitakin ratoja. --
Melkein tekisi mieleni, -- sanoi hän katsellen ympärilleen, -- tässä
paikassa tehdä päätökseni ja sanoa: minä valitsen tämän radan, tai tuon,
tai tuon ja kuljen sitä eteenpäin. Tässä paikassa ne selviävät
sekaannuksestaan ja lähtevät kukin haarallensa.
Nousten avaraa, tasaisesti kohoavaa mäkeä, hän tuli muutamien talojen
eteen. Kun hän siellä taas katsoi ympärillensä, ikäänkuin mies, joka ei
ikänä vielä ole ympärilleen katsellut, niin hän näki kuusi tai kahdeksan
lasta iloisesti hyppien ja huutaen tulevan ulos eräästä talosta, ja
hajoavan kukin tahollensa. Mutta sitä ennen ne kaikki kääntyivät vielä
puutarhan porttiin päin ja lennättivät sormisuukkosen ihmiskasvoille,
jotka näkyivät ylimmäisestä ikkunasta. Hyvin alhaalla tämä
ylimmäinen ikkuna sentään oli; sillä talossa oli paitsi alakerrosta, vain
yksi huone yläkerroksessa.
Tuossa lasten menettelyssä ei ollut juuri mitään eriskummallisempaa;
mutta se oli merkillistä, että he heittivät muiskuja kasvoille, jotka olivat
painautuneet vaakasuorassa asennossa avonaisen ikkunan lautaa vasten
ja ettei siinä suorastaan näyttänyt olevan mitään muuta kuin vain kasvot.
Matkustaja katsoi vielä kerran ylös ikkunaan. Hän näki taas ainoastaan
iloiset, vaikka kivulloisen näköiset kasvot posken varassa
ikkunalaudalla. Ne olivat hienot, hymyilevät tytön tai vaimon kasvot.
Näitä kasvoja ympäröitsivät pitkät, kauniit, tummat hiukset, joiden
ympäri oli sidottu leuan alatse käyvä sininen nauha.
Matkustaja astui edelleen, kääntyi takaisin, astui jälleen ikkunan
sivuitse ja vilkaisi jälleen ujosti ylös. Kaikki entisellään. Hän poikkesi
mutkikkaalle polulle, joka kohosi mäen kukkulalle, -- toinen tie kulki
mäen juurelle: -- hän katsoi taloja sieltä ylhäältä ja kiersi pitkän
polvekkeen, niin että hän taas tuli maantielle ja tätä myöten talojen
sivuitse. Kasvot lepäsivät yhä vieläkin ikkunalaudalla, mutta ne eivät
enää olleet aivan häntä kohti käännetyt. Näkyipä siinä nyt kaksi hienoa
kättäkin. Ne näyttivät soittelevan jotakin soittokalua, mutta ei
kuitenkaan ainoatakaan säveltä kuulunut hänen korviinsa.
-- Mugbyn risteys taitaa olla eriskummallisin paikka koko Englannissa!
-- virkkoi Barbox Veljekset, jatkaen tietänsä mäkeä alaspäin. -- Ensiksi

kohtaan täällä rautatiekantajan, joka sepittelee lystillisiä, vuoteen
ääressä laulettavia runoja. Ja toiseksi tapaan täällä kasvot ja niihin
kuuluvat kädet, jotka soittavat soimatonta soittokalua!
Oli ihana, selkeä päivä marraskuun alussa. Ilma oli kirkas ja virkistävä,
ja luonto loisti kauniissa väririkkaudessansa. Melkein kaikki esineet
Barbox Veljesten kartanon pihalla Lombardikadun varrella Lontoossa
olivat väriltään olleet tummat ja synkät. Toisinaan, kun ilma muualla
oli oikein ihana, niin mainitun paikan asukkaat saivat ilokseen nähdä
taivaan pippurin ja suolan värisenä. Mutta tavallisesti se oli yhtä
harmahtava kuin liuskakivi tai nuuska.
Matkustajaa oli tämä kävely niin huvittanut, että hän seuraavana
päivänä tuli uudestaan. Hän joutui talon edustalle vähä aikaisemmin
kuin edellisenä päivänä, ja kuuli lasten yläkerrassa laulavan sekä
lyövän tahtia käsillään.
-- Eipä sieltä nytkään kuulu soittimen ääntä, -- sanoi matkustaja
kuunnellessaan talonnurkkauksesta, -- vaikka sivumennessäni näin
sormien taaskin liikkuvan. Mitä lapset laulavat? Herra Jumala, eiväthän
he vain laula kertomataulua?
Niin he todellakin tekivät, ja tekivätpä sen suurella ilolla. Noilla
ihmeellisillä kasvoilla oli myös ääni, joka johti ja välistä oikaisi lasten
laulua. Sen iloinen sävel oli viehättävä. Laulu viimein lakkasi; sen
jälkeen kuului lasten äänten mutinaa, ja sitten seurasi taas lyhyt laulu.
Matkustaja sai pian selville, että sen aiheena oli par'aikaa kuluva
kuukausi ynnä työt sekä toimet, joita sinä kuukautena oli tehtävä
pelloilla tai kotona. Sitten kuului pienten jalkain kopinaa ja lapset
tulivat jälleen ulos iloisesti huutaen ja hyppien niinkuin edellisenäkin
päivänä. Ja samaten kuin eilenkin kääntyivät jälleen kaikki puutarhan
porttiin päin ja lennättivät sormisuukkosensa -- epäilemättä noille
ikkunalaudalla lepääville kasvoille, vaikka Barbox Veljekset
epämukavasta, syrjäisestä paikastaan talonnurkalta ei nyt voinut nähdä
niitä.
Kun lapset alkoivat hajota, niin hän astui yhtä näistä pienistä
kuljeksijoista vastaan -- päivettynyttä pellavatukkaista poikanulikkaa,

ja sanoi:
-- Tule tänne, poikaseni! Sanopas kenen tuo talo on?
Lapsi nosti päivettyneen käsivartensa silmillensä, ja puoleksi
kainostellen, puoleksi valmistautuen puolustukseen, vastasi
kyynäsvartensa takaa: -- Phoeben!
-- Ja kuka sitten, -- virkkoi taas Barbox Veljekset, puolestaan yhtä ujona
kuin tuo lapsikin -- kuka on Phoebe?
Siihen lapsi vastasi: -- Phoebe? Hän on Phoebe!
Pikkuinen, mutta tarkkahuomioinen mies oli tyystin katsellut
puhuttelijaansa ja ikäänkuin ottanut mitan hänen kunnollisuudestaan.
Hän laski nyt puolustukseen kohonneen kätensä alemmaksi ja vastasi
ylpeästi, aivan kuin hänelle olisi selvinnyt, että toinen oli tottumaton
kohteliaasen puhutteluun.
-- Phoebe, -- sanoi hän, -- ei voi olla muu tuin Phoebe. Eikö niin?
-- Ei suinkaan.
-- No, arveli tuosta lapsi, -- mitäs sitten lörpöttelet?
Barbox Veljekset katsoi viisaammaksi muuttaa puheenainetta. -- Mitä te
tuolla teette? Tuolla ylhäällä huoneessa, missä ikkuna on auki. Mitä te
tuolla teette?
-- Toulu, -- sanoi lapsi.
-- Mitä?
-- To-u-lu, -- kertoi lapsi kovemmalla äänellä, venyttäen sanaa suurella
voimalla ja katsellen matkustajaa tuikeasti ikäänkuin olisi arvellut: mitä
apua on siitä, että olet suureksi kasvanut, jos olet semmoinen
pölkkypää ettet ymmärrä mitään?
-- Ahaa, koulu, koulu! sanoi Barbox Veljekset. -- Aivan niin, aivan niin!

Ja Phoebe teitä opettaa?
Lapsi nyykäytti päätä.
-- Kiltti poika.
-- Nyt ymmäijät? -- sanoi lapsi.
-- Kyllä, kyllä nyt ymmärrän.