Mugbyn risteys | Page 3

--
täytyy välistä olla mitä he eivät soisikaan.
-- Sitä ei kukaan tiedä paremmin kuin minä itse, -- huokasi toinen. --
Minä olen saanut olla kaiken ikäni sinä minä en olisi suonut olevani.
-- Kun minä, -- virkkoi taas Lamppu, -- ensiksi aloin sepittää pieniä
lystilaulun tapaisia -- --
Barbox Veljekset katsoi häneen harmistuneena.
-- Sepittää pieniä lystilaulun tapaisia -- ja, mikä vielä vaikeampaa, --
laulaa niitä perästäpäin, sanoi Lamppu, -- niin kävi se aivan vastoin
luontoa, sen se tosiaankin teki.
Lampun silmässä kiilsi jotakin, joka ei ollut öljyä. Barbox Veljekset
käänsi pois omat silmänsä hiukan hämmästyneenä, katsoi valkeaan ja
nosti jalkansa kamiinitakan rautaristikon ylimmäiselle raudalle. --
Miksi te sitte sitä teitte? -- kysäsi hän vähän aikaa vaiti oltuaan, tosin
hiukan jyrkästi, vaan sittenkin entistään lauhkeammalla äänellä. --
Koskette olisi tahtonut sitä tehdä, niin miksi te sitä teitte? Missä te niitä
lauloitte? Krouveissako?
Tähän Lamppu tokaisi eriskummallisen vastauksen: -- vuoteen ääressä.
Tällä hetkellä, jolloin matkustaja vielä katsoi häneen selitystä odottaen,
liikahti äkkiä Mugbyn asemahuone, tärähti kovasti ja avasi
kaasusilmänsä. -- Hän on tullut asemahuoneesen! -- ilmoitti Lamppu
innokkaasti. -- Joskus hän voi tehdä enemmän, välistä vähemmän;
mutta tänä yönä hän on päässyt asemahuoneesen, totta mar!

Pianpa sen jälkeen kaksi mustaa kappaletta, joiden kannessa suurilla
valkoisilla kirjaimilla loisti "_Barbox Veljesten_" nimi, vieri
käsikärryillä eteenpäin autiota katua pitkin. Sen omistaja sai nyt vielä
kadulla väristä kylmässä puolen tuntia, ennenkuin kantomies
kolkuttamalla ravintolan ovea sai herätetyksi ensin koko muun
kaupungin ja viimeiseksi myös ravintolan väen. Ravintolassa taaskin
hän sai hapuilla suljettuna olleen talon ummehtuneessa ilmassa ja
vihdoin pujahtaa tyhjänä seisoneen vuoteen hurstien väliin, joita
ikäänkuin varta vasten, ennen tilan tekoa, oli pidetty kylmässä.

II.
-- Muistatko minua, _nuori Jackson_?
-- Ketä sitten jollen sinua? Sinä olet ensimäinen ihminen, jota
lapsuudestani muistan. Sinä minulle virkoit, että nuori Jackson oli
nimeni. Sinä se minulle sanoit, että jokainen 20:s päivä joulukuuta on
minulle paaston ja katumuksen päivä, jota sanotaan syntymäpäiväksi.
Luullakseni jälkimäinen ilmoitus oli todellisempi kuin edellinen!
-- Ketä minä muistutan, _nuori Jackson_?
-- Sinä muistutat minulle jokapäiväistä, vuoden umpeensa kestävää
hallaa. Sinä olet mieltä kukistava, muuttumaton vaimo, sinun ilmeesi
on tyly, huulesi ovat ohuet ja kasvosi ovat jäykät kuin vahanaamarin.
Sinä olet minusta perkeleen kaltainen; varsinkin kun opetat minulle
uskonasioita, sillä sinun kauttasi minä opin niitä vain inhoamaan.
-- Muistatteko minua, _nuori herra Jackson_? -- näin kuului ääni
toiselta taholta.
-- Hartaimmalla kiitollisuudella, herra. Te olitte se valonsäde, joka toi
elämääni toivoa sekä eteenpäinpyrkivää kunnianhalua. Teidän
luentojanne kuullessani luulin tulevani kelpo lääkäriksi, ja minä
melkein olin onnellinen -- vaikka yhä vielä asuin tuon hirveän
naamarikasvoisen vaimon talossa, ja vaikka yhä vielä söin ja join
äänettömänä, ja pelokkaana, istuessani noita naamarikasvoja vastapäätä,
niinkuin olin tehnyt joka ainoa, ainoa, ainoa päivä koko kouluaikanani
ja niin kauan kuin vain voin muistaa.
-- Miltä minä näytän, _nuori herra Jackson_?
-- Minulle te olette ikäänkuin ylempi olento. Te olette niinkuin Luonto,
joka minulle itsensä ilmaisee. Mielestäni on kuin kuulisin teitä ja kuin

istuisin taas teidän opetuslastenne joukossa, jotka kaikki olivat ääneti ja
saivat innostusta teidän olentonne ja oppinne kautta. Teitä
muistellessani nousevat silmiini ainoat ilokyyneleet, joita niissä
koskaan on ollut.
-- Muistatteko minua, _nuori herra Jackson_? -- nauroi taas uusi ääni
toisesta nurkasta.
-- Liiankin hyvin. Te eräänä päivänä ilmestyitte elämääni niinkuin
kummitus, ja ilmoititte, että sen piti yhtäkkiä ja peräti kääntymän
toiselle uralle. Te neuvoitte minulle tuolin, joka oli oleva minun
vaivaloisena soutu-istuimenani Barbox Veljesten kaleerilaivassa.
(Milloin he olivat eläneet, jos koskaan, sitä en tiedä, heistä ei ollut
mitään muuta jäljellä paitsi nimi, kun minun täytyi ottaa airo käsiini.)
Te neuvoitte minulle, mitä minun piti tehdä ja kuinka paljo palkkaa
saada. Te sanoitte minulle, monen vuoden kuluttua, että minä saisin
allekirjoittaa Barbox Veljesten nimessä; sitten te taas ilmoititte minulle,
että olin otettu sen toiminimen jäseneksi, viimeinpä että toiminimi
Barbox Veljekset oli kokonaan minun omani. Enempää en tiedä siitä
nimestä enkä itsestänikään.
-- Minkäkaltainen olen, _nuori herra Jackson_?
-- Te olette välistä, minun mielestäni, aivan kuin isäni. Te olette
tarpeeksi kylmä ja tarpeeksi tyly, että voisi luulla teidän kasvattaneen
poikanne, tunnustamatta häntä omaksenne. Minä näen laihan vartenne,
ahtaat ruskeat vaatteenne ja sileän tumman peruukkinne. Mutta
teilläkin oli kuolemaanne asti vahanaamari kasvoillanne. Te ette sitä
koskaan hetkeksikään poistanut -- se ei koskaan hetkeksikään pudonnut
pois -- ja minä en tiedä teistä sen enempää.
Tämmöistä vuoropuhelua matkustaja piti itsekseen aamusella ikkunan
edessä, samoin kuin hän edellisenä yönä oli puhunut itsekseen
asemahuoneella. Ja samoin kuin hän silloin pimeässä näytti mieheltä,
joka ennen aikojaan on harmaantunut, aivankuin hoitamatta jäänyt
valkea, -- samoin hän nytkin päivän paisteessa näytti harmaalta,
vieläkin tuhankarvaisemmalta, aivan kuin valkea, jonka auringon loisto
on sammuttanut.
Barbox Veljesten toiminimi oli ollut yhtenä haarana tai
epäsäännöllisenä oksana julkisessa asioitsija- ja vekselitoimituspuussa.
Se oli jo ennen nuoren Jacksonin aikoja saanut maineen ahneudestaan,
ja se maine oli sillä pysynyt ja myös nuoreen Jacksoniin tarttunut.

Samoin kuin hän huomaamattansa oli tullut tuon synkeän huonerähjän
omistajaksi, joka seisoi erään