Mugbyn risteys | Page 2

pakollisessa, vastenmielisessä, rasittavassa työssä; hänen
perässänsä petollinen ystävä, taluttaen jäljessänsä naista, jota hän itse
ennen oli rakastanut. Kalisten ja rätisten heitä seurasivat raskaat huolet,
mustat mietteet, kovat, katkerat hukkaan menneet toiveet,
yksitoikkoiset vuodet, pitkä sarja korvaa viiltäviä soraääniä, jommoisia
yksinäinen, onneton elämä synnyttää.
-- Teidänkö, herra?
Matkustaja käänsi silmänsä avaruudesta, jota hän oli tuijotellut. Hän
astui pari askelta taaksepäin kuultuansa äkillisen, kenties jokseenkin
tervetulleen kysymyksen.
-- Vai niin! Ajatukseni olivat muualla. Kyllä. Kyllä. Nämä kaksi kirstua
ovat minun. Olettekos te kantaja?
-- Kantajan palkalla, herra, mutta viraltani Lamppu.
Matkustaja näytti hiukan hämmästyneeltä. -- Mikä te sanoitte
olevanne?
-- Lamppu, herra, -- näyttäen öljyistä riepua kädessään paremmaksi
selitykseksi.
-- Jopa ymmärrän. Onko täällä mitään hotellia tai ravintolaa?
-- Ei juuri tällä paikalla, herra. Ruokala on kyllä, mutta -- Lamppu
pudisti hyvin vakavasti ja varoittavasti päätään ikäänkuin lisätäksensä:
-- mutta onnen kauppa teille, ettei se nyt ole auki.
-- Te ette siis voisi sitä suosittaa minulle, näen mä, jos se olisikin

tarjona?
-- Suokaa anteeksi, herra. Jos se olisikin -- --?
-- Auki.
-- Minun ei sovi, yhtiön palkkalaisena lausua mielipidettäni mistään
yhtiön asiasta paitsi öljystä ja lampunsydämistä, -- vastasi Lamppu
tuttavallisella äänellä. -- Mutta ihmisenä puhuen, en kehoittaisi isääni
(jos hän uudestaan palaisi eloon) menemään ja koettamaan, kuinka
tuossa ruokalassa matkustajia kohdellaan. Ei, ihmisenä puhuen, en
suinkaan kehoittaisi häntä.
Matkustaja nyykäytti päätään merkiksi, että hän uskoi häntä. Eiköhän
saane yömajaa kaupungissa? Tottahan täällä lienee kaupunki? -- Sillä
matkustajamme, vaikka hän olikin oikea kotikissa verrattuna muihin
matkailijoihin, oli samoin kuin moni muukin kulkenut tämän paikan
ohi höyryn siivillä ja rautavirtaa myöten, mutta hän ei ollut koskaan,
niin sanoaksemme, noussut maihin täällä.
-- On kyllä, on täällä kaupunki, herra. Olkoon, mikä onkin, mutta onpa
sen verta, että saapi yömajan. -- Mutta, -- seuraten matkustajan
silmäystä kapineihinsa -- meillä on nyt ikäänkuin kuollut yön aika
käsissä. Kuollein aika. Tahtoisinpa sanoa sen olevan kuolleimman ja
haudatuimman ajan.
-- Eikö kantajia ole liikkeellä?
-- No, nähkääs, herra, -- vastasi Lamppu taas tuttavallisesti -- he
lähtevät tavallisesti heti kuin kaasu sammutetaan. Niin on asian laita. Ja
he eivät tainneet huomata teitä siitä syystä, että olitte astunut katoksen
toiseen päähän. Mutta noin kahdentoista minutin perästä hän taitaa olla
täällä.
-- Kuka taitaa olla täällä?
-- Kello kolmen ja neljänkymmenenkahden juna, herra. Hän poikkee
syrjäradalle kunnes Lontoosen menevä juna on mennyt, ja sitten hän, --
Lampun kasvot ilmaisivat hiukan toivon sekaista epäilystä, -- tekee
kaikki, mitä vain voi.
-- Epäilen tokko ymmärrän koko asiaa.
-- Epäilen, tokko kukaan sitä ymmärtää, herra. Se on parlamenttijuna,[1]
herra. Ja, nähkääs parlamentti- tai huvijuna enimmäkseen poikkee
syrjäradalle. Mutta jos se voi päästä sivuitse, niin sille vihelletään, että
se saa tulla pääradalle, ja sitten, -- Lamppu taas näytti mieheltä, joka
toivoo parasta, -- se tekee kaikki, mitä se vain voi.

[Footnote 1: Myöhäinen huokeahintainen juna, jonka kulkemisen
parlamentti panee yksityisille yhtiöille ehdoksi antaessaan luvan
rautatierakennuksiin.]
Hän selitti sitten, että ne kantajat, joiden vuoro oli olla läsnä
yllämainitun parlamenttipersoonan saapuessa, epäilemättä tulisivat niin
pian kuin kaasu jälleen olisi sytytetty. Sillä välin, jos ei lamppuöljyn
haju olisi herralle kovin vastenmielinen ja jos herra tahtoisi hänen
pienen huoneensa lämmintä koettaa -- -- Herra, jota juuri aika tavalla
palelti, suostui heti paikalla tarjoukseen.
Rasvainen pikku koppeli se oli, hajun puolesta hyvin samanlainen kuin
kajuutta valaskalalaivassa. Mutta sen ruostuneessa kamiinitakassa paloi
kirkas valkea, ja lattialla seisoi puuteline, joka oli täynnä äsken
puhdistettuja, sytytettyjä lamppuja, valmiina junan vaunuihin
pantaviksi. Se oli loistava näky, ja huoneen lämpimyys näytti usein
houkuttelevan ihmisiä sisään; sen todistivat pumpulisamettisten
housujen monet jäljet penkillä valkean edessä ja monet ympyriäiset
rasvaläiskäykset likeisessä seinässä, joita pumpulisamettiset hartiat
olivat siihen painaneet. Usealle likaiselle hyllylle oli asetettu joukko
lamppuja ja öljykannuja sekä haiseva kasa nenäliinantapaisia riepuja,
jotka olivat koko lamppuperheen yhteistä omaisuutta.
Kun Barbox Veljekset (mainitkaamme matkustajaa sillä nimellä, minkä
hänen kirstuissansa näimme) kävi penkille istumaan ja alkoi valkean
ääressä lämmitellä kintaattomia käsiänsä, niin hänen silmänsä sattuivat
pieneen honkaiseen, musteella kovin tahrattuun kirjoituspöytään, jota
hänen kyynäspäänsä kosketti. Pöydällä oli muutamia palasia karkeaa
paperia sekä ikivanha teräskynä huonossa, roskaisessa tilassa.
Katsahdettuansa paperipalasiin matkustaja ei voinut olla kääntymättä
isännän puoleen. Jotenkin tylysti hän sanoi:
-- Mitä, ettehän vain liene runoniekka, mies?
Lamppu ei suinkaan näyttänyt tavalliselta runoniekalta seisoessaan
siinä ja nöyrästi pyyhkiessään paksua nenäänsä lävitsensä öljyisellä
niistinliinalla. Pikemmin olisi voinut luulla häntä yhdeksi niistä
kappaleista, joita hänen virkansa puolesta tuli hoitaa. Hän oli
laihanläntä mies, noin samanikäinen kuin herra _Barbox Veljekset_;
hänen kasvonpiirteensä olivat eriskummallisella tavalla ylöspäiset
ikäänkuin tukanjuurissa olisi ollut joku ylöspäin vetävä maneettivoima.
Hänen ihonsa oli erittäin kiiltävä ja läpikuultava, luultavasti sen

johdosta että sitä niin usein öljyllä pyyhittiin; ja puoleensa vetävä,
lyhyeksi keritty, harmaan sekainen tukka haristeli pörhössä ikäänkuin
sitä taas vuorossaan olisi vetänyt joku näkymätön maneetti. Pään kiire
siis muistutti hiukan lampunsydäntä.
-- Mutta mitäpä se minua liikuttaa, -- sanoi Barbox Veljekset. -- Se oli
tuhmaa puhetta minun puoleltani. Olkaa mitä mielenne tekee.
-- Muutamien ihmisten, -- arveli Lamppu, puolustavalla äänellä,