Minna von Barnhelm | Page 6

Mies, kuulee hyvin, että sinä olet ollut
kuormarenki etkä sotilas, -- hyi!
JUST.
Tahi jos tekisimme hänen tyttärestään porton? Hän on tosin perhanan
ruma -- --
WERNER.
No, silloin hän lienee jo aikoja sitten siksi tullut? Etkä sinä siihenkään
ketään apulaista tarvitsisi. Mutta mikä sinun on? Mitä on tapahtunut?
JUST.
Tule, niin saat kuulla kummia!
WERNER.
Niinpä on täällä sitten kai itse piru irti?
JUST.
Niin on, tule pois!

WERNER.
Sitä parempi! Persiaan siis, Persiaan!
(Ensi näytöksen loppu.)

TOINEN NÄYTÖS.
(Tapahtuu neidin huoneessa.)
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Minna von Barnhelm. Franziska.
NEITI
(aamupuvussa, katsoen kelloansa). Franziska, me olemmekin nousseet
hyvin varhain. Aika käy meille pitkäksi.
FRANZISKA.
Kukapa saisi unta näissä vietävän suurissa kaupungeissa? Vaunuja,
yövartijoita, rumpuja, kissoja, korpraaleja -- ei koskaan lakkaa
jyrisemästä, huutamasta, pärisemästä, naukumasta, kiroilemasta; aivan
kuin yö olisi kaikkea muuta kuin lepoa varten. -- Kuppi teetä,
armollinen neiti?
NEITI.
Tee ei minulle maistu. --
FRANZISKA.
Minä keitätän omaa suklaatamme.
NEITI.
Keitätä, itsellesi!

FRANZISKA.
Itselleni? Yhtä mielelläni itsekseni lörpöttelisin kuin itsekseni joisin. --
Tosin käy aika tällä tavalla niin pitkäksi. -- Meidän täytynee aikamme
kuluksi somistaa itsemme ja koettaa pukua, jossa aiomme tehdä ensi
rynnäkkömme.
NEITI.
Miksi puhut rynnäköistä, kun olen tullut tänne vain vaatiakseni
antautumisen voimassapitämistä?
FRANZISKA.
Ja tuo herra upseeri, jonka me karkoitimme, ja jolle me sen johdosta
lähetimme kunnioittavan tervehdyksemme: eipä liene hänkään tottunut
hienoimpiin elämäntapoihin! Olisihan hän muutoin pyytänyt saada
kunniaa käydä meitä tervehtimässä.
NEITI.
Kaikki upseerit eivät ole Tellheimejä. Totta puhuen minä lähetinkin
hänelle tervehdykseni vain senvuoksi, että saisin tilaisuuden tiedustella
häneltä jotakin Tellheimistä. -- Franziska, sydämeni sanoo, että
matkani on oleva onnellinen, että olen löytävä hänet. --
FRANZISKA.
Sydämmenne, armollinen neiti? Sydämeen ei ole liiaksi uskottava.
Sydän puhuu äärettömän mielellään sitä mitä suukin. Jos suu olisi yhtä
taipuvainen puhumaan sydämen mukaan, niin olisi jo aikoja sitten
tullut muotiin pitää suut lukossa.
NEITI.
Ha! Ha! suut lukossa! Sepä muoti olisi minusta aivan paikallaan!
FRANZISKA.

Mieluummin jääkööt kauneimmatkin hampaat näyttämättä kuin että
alinomaa päästää sydämen sitä tietä valloilleen!
NEITI.
Mitä? Oletko sinä niin pidättyväinen? --
FRANZISKA.
En, armollinen neiti, mutta olisin mielelläni pidättyvämpikin. Harvoin
puhutaan hyveestä, jonka itse omistaa; mutta sitä useammin siitä, joka
itseltä puuttuu.
NEITI.
Näetkös, Franziska? Nytpä teit erittäin hyvän huomautuksen.
FRANZISKA.
Tein? Onko siinäkin tekemistä, mikä noin vain juolahtaa mieleen? --
NEITI.
Ja tiedätkö, miksi oikeastaan pidän tuota huomautusta niin hyvänä? Se
soveltuu monessa suhteessa minun Tellheimiini.
FRANZISKA.
Mitäpä te ette saisi soveltumaan häneen?
NEITI.
Ystävät ja vihamiehet sanovat, että hän on maailman urhoollisin mies.
Mutta kuka on koskaan kuullut hänen puhuvan urhoollisuudesta?
Hänellä on mitä oikeamielisin sydän, mutta oikeamielisyys ja
jalomielisyys ovat sanoja, joita ei koskaan kuule hänen huuliltaan.
FRANZISKA.

Mistä hyveistä hän sitten puhuu?
NEITI.
Ei mistään; sillä häneltä ei puutu mitään.
FRANZISKA.
Tuota vain tahdoinkin kuulla.
NEITI.
Odotahan, Franziska, nyt muistan. Hän puhuu hyvin usein
säästäväisyydestä. Näin meidän kesken, Franziska, luulenpa, että tuo
mies on tuhlaaja.
FRANZISKA.
Vielä eräs seikka, armollinen neiti. Minä olen hyvin usein kuullut
hänen mainitsevan myös horjumatonta uskollisuuttaan teitä kohtaan.
Mitäpä, jos tuo herra olisi huikentelevainenkin?
NEITI.
Sinua onnetonta! -- Mutta tarkoitatko täyttä totta, Franziska?
FRANZISKA.
Kuinka kauvan hän onkaan jo ollut teille kirjoittamatta?
NEITI.
Ah! rauhanteon jälkeen on hän kirjoittanut minulle vain yhden ainoan
kerran.
FRANZISKA.
Vai huokaus rauhaakin vastaan! Ihmeellistä! Rauhan pitäisi vain
korjata kaikki se paha, minkä sota on saanut aikaan, mutta se turmelee

sen hyvänkin, mitä tämä, sen riitaveli, kenties on aiheuttanut. Rauha ei
saisi olla niin itsepäinen! -- Ja kuinka kauvan onkaan jo rauhaa kestänyt?
Aika käy äärettömän pitkäksi, kun tapahtuu niin vähän uutta. --
Turhaan posti taas kulkee säännöllisesti, ei kukaan kirjoita; sillä kellään
ei ole mitään kirjoitettavaa.
NEITI.
»Nyt on rauha», kirjoitti hän minulle, »ja minä lähenen toiveitteni
täyttymistä». Mutta että hän on kirjoittanut tästä minulle ainoastaan
kerran, vain yhden ainoan kerran --
FRANZISKA.
Että hän pakottaa meidät itse rientämään tätä toiveitten täyttymistä
kohti: jos vain löydämme hänet, niin saa hän tämän maksaa! -- Kunpa
tuo mies tällävälin ei vain jo olisi täyttänyt toiveitaan ja me saisi täällä
tietää --
NEITI
(tuskaisesti ja kiivaasti). Että hän on kuollut?
FRANZISKA.
Teidän tähtenne, armollinen neiti; jonkun toisen sylissä. --
NEITI.
Sinä kiusanhenki! Odota, Franziska, kyllä tämän vielä edestäsi löydät!
-- Mutta pakise vain; muutoin nukahdamme uudelleen. -- Hänen
rykmenttinsä hajoitettiin heti rauhanteon jälkeen. Kukapa tietää,
minkälaiseen laskujen ja todisteitten sekamelskaan hän siten on
joutunut? Kukapa tietää, mihin toiseen rykmenttiin, mihin kaukaiseen
maakuntaan hänet on siirretty? Kukapa tietää, mitkä seikat -- Joku
koputtaa.
FRANZISKA.

Sisään!
TOINEN KOHTAUS
Isäntä. Edelliset.
ISÄNTÄ
(pistäen päänsä esiin). Sallitaanko, armollinen herrasväki? --
FRANZISKA.
Herra isäntämmekö? -- Sisään vain kokonaan.
ISÄNTÄ
(kynä korvan takana, kädessä paperilehti ja kirjoituskojeet). Minä tulen,
armollinen neiti, toivottamaan teille nöyrimmästi hyvää huomenta, --
(Franziskalle) ja myöskin teille, kaunis lapseni --
FRANZISKA.
Kohtelias mies!
NEITI.
Me kiitämme.
FRANZISKA.
Ja toivotamme teillekin hyvää huomenta.
ISÄNTÄ.
Rohkenenko kysyä, miten teidän armonne on levännyt ensimäisen
yönsä minun kehnon kattoni alla? --
FRANZISKA.

Katto ei ole niinkään kehno, herra isäntä, mutta vuoteet olisivat