Minna von Barnhelm | Page 5

v. TELLHEIM.
Ja hänen sukunimensä?
PALVELIJA.
Sitä en ole vielä sattunut kuulemaan, ja minun asiani ei ole sitä kysyä.
Minä järjestän asiani niin, että minulla enimmäkseen aina kuuden
viikon kuluttua on uusi isäntäväki. Hitto heidän kaikkien nimiä
muistakoon!
JUST.
Bravo, kumppani!
PALVELIJA.
Tämän palvelukseen tulin vasta muutama päivä sitten Dresdenissä. Hän

etsii, luullakseni, täällä sulhastaan. --
v. TELLHEIM.
Riittää, ystäväni. Halusin tietää arvoisan emäntänne nimen, en hänen
salaisuuksiaan. Menkää jo!
PALVELIJA.
Kumppani, tuosta ei olisi herraksi minulle!
KYMMENES KOHTAUS.
v. Tellheim. Just.
v. TELLHEIM.
Pidä huolta, Just, että pian pääsemme pois tästä talosta! Tuon vieraan
naisen kohteliaisuus tuntuu minusta tukalammalta kuin isännän julkeus.
Kas tässä, ota tämä sormus, ainoa kalleus, mikä minulla vielä on jälellä.
En koskaan olisi luullut sitä tarvitsevani käyttää tällaiseen
tarkoitukseen! -- Panttaa se! vaadi siitä kahdeksankymmentä
friedrichsdoria; isännän lasku ei voi nousta kolmeakymmentä
korkeammalle. Maksa hänelle ja vie minun tavarani täältä. -- Niin,
mihin? -- Mihin tahdot. Halvin ravintola paras. Tapaat minut tuolla
viereisessä kahvilassa. Minä lähden, toimita asiasi hyvin.
JUST.
Olkaa huoleti, herra majuri! --
v. TELLHEIM
(tulee jälleen takaisin). Ennen kaikkea, älä unohda pistoolejani, jotka
riippuivat seinällä vuoteeni takana.
JUST.
Minä en unohda mitään.

v. TELLHEIM
(tulee vielä kerran takaisin). Vielä yksi asia: ota myös villakoirasi
mukaan; kuuletko, Just! --
YHDESTOISTA KOHTAUS.
JUST.
Villakoira ei tänne jää. Siitä pitäköön koira itse huolen. -- Hm! vai oli
herralla vielä tämä kallisarvoinen sormuskin? ja piti sitä taskussaan
eikä sormessaan? -- Isäntä hyvä, me emme vielä ole niin putipuhtaat
kuin miltä näyttää. Hänelle, juuri hänelle minä sinut panttaan, kaunis
pikku sormus! Tiedän, että häntä harmittaa, kun sinua ei hänen
talossaan kokonaan panna likoon! -- Aah --
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
Paul Werner. Just.
JUST.
Katsohan, Werner! hyvää päivää, Werner! tervetuloa kaupunkiin!
WERNER.
Kirottu kylä! En millään ilveellä tahdo siihen tottua jälleen. Hauskaa,
lapset, hauskaa; minä tuon uutta rahaa! Missä majuri on?
JUST.
Eikö hän tullut vastaasi? Hän lähti juuri äsken rappusia alas.
WERNER.
Minä tulin takaportaita. No, miten hän jaksaa? Olisin jo viime viikolla
ollut täällä luonanne, mutta --
JUST.

No? mikäs esti? --
WERNER.
Just, -- oletko kuullut puhuttavan prinssi Herakliuksesta?
JUST.
Herakliuksesta? Enpä tietääkseni.
WERNER.
Etkö sinä tunne itämaiden suurta sankaria?
JUST.
Tietäjät itäiseltä maalta tunnen hyvinkin, ne, jotka uuden vuoden
tienoilla juoksentelevat tähdet käsissään -- --
WERNER.
Ihminen, luulenpa, että luet sanomalehtiä yhtä vähän kuin raamattua? --
Sinä et tiedä mitään prinssi Herakliuksesta, et mitään tuosta
urhoollisesta miehestä, joka on siepannut Persian ja nyt lähipäivinä
murskaa maahan ottomaanien portin? Jumalan kiitos, että jossakin
maailman kolkassa vielä tapellaan! Olen jo tarpeeksi kauvan toivonut,
että täällä taas pamahtaisi. Mutta täällä ne vain vetelehtivät ja
parantelevat nahkaansa. Ei, sotilas minä olin, sotilaaksi täytyy minun
jälleen tulla! Lyhyesti -- (katsellen arkana ympärilleen, onko kukaan
kuuntelemassa) näin meidän kesken, Just, minä vaellan Persiaan
tehdäkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa prinssi Herakliuksen
johdolla pari sotaretkeä turkkilaisia vastaan.
JUST.
Sinä?
WERNER.

Minä, sellaisena kuin minut tässä näet! Meidän esi-isämme kävivät
uutterasti sotaa turkkilaisia vastaan, ja niin pitäisi meidän tehdä yhä
vieläkin, jos olisimme rehellisiä miehiä ja hyviä kristityitä. Tosin
käsitän varsin hyvin, ettei sotaretki turkkilaisia vastaan voi olla
puoleksikaan niin hupainen kuin sotaretki ranskalaisia vastaan; mutta
sitä ansiokkaampi se lienee niin tässä kuin tulevassakin elämässä.
Turkkilaisilla on kaikilla sapelit, timanteilla kirjaillut --
JUST.
Antaakseni sellaisella sapelilla iskeä pääni halki en matkustaisi yhtä
ainoata peninkulmaa. Et suinkaan ole niin mieletön, että jätät kauniin
kylävouti-tilasi? --
WERNER.
Oo, sen otan mukaani! -- Etkö huomaa? -- Tila on myyty -- --
JUST.
Myyty?
WERNER.
St! -- tässä on sata tukaattia, jotka eilen sain käsirahoina; ne minä tuon
majurille --
JUST.
Ja mitäs hän niillä?
WERNER.
Mitäkö hän niillä? Hänen on ne kulutettava, pelattava, juotava -- miten
vain haluttaa. Se mies tarvitsee rahaa, ja surkeata on, että häntä ei
tahdota päästää edes omiinsa käsiksi! Mutta minäpä tietäisin, mitä
tekisin, jos olisin hänen asemassaan! Minä arvelisin: »Hitto periköön
täällä teidät kaikki», ja lähtisin Paul Wernerin kera Persiaan! -- Tuli ja
leimaus! -- prinssi Heraklius lienee toki kuullut puhuttavan majuri

Tellheimistä, vaikkapa hän ei tunnekaan hänen entistä varusmestariaan
Paul Werneriä. Meidän ottelumme Katzenbergin luona --
JUST.
Werner, sinulla on herttaisen hyvä tarkoitus; mutta me emme kaipaa
sinun rahojasi. Pidä tukaattisi, ja sata pistoliasi voit myös saada
koskemattomina takaisin, niin pian kuin vain tahdot. --
WERNER.
Vai niin? Onko siis majurilla vielä rahaa?
JUST.
Ei.
WERNER.
Onko hän jostakin saanut lainaksi?
JUST.
Ei.
WERNER.
Ja mistä te sitten elätte?
JUST.
Me annamme merkitä laskuun, ja kun ei enää haluta mitään merkitä ja
meidät heitetään ulos ovesta, niin me panttaamme, mitä meillä on, ja
siirrymme muuanne. Kuulehan, Paul, tälle isännälle meidän täytyy
tehdä jokin kepponen.
WERNER.
Onko hän tuottanut majurille ikävyyksiä? -- Minä suostun! --

JUST.
Mitähän, jos me illalla, kun hän tulee tupakkahuoneesta, väijyisimme
häntä ja antaisimme hänelle aimo selkäsaunan? --
WERNER.
Illalla? -- väijyisimme häntä? -- kaksi yhtä vastaan? -- Se ei kelpaa. --
JUST.
Tahi jos pistäisimme hänen nurkkansa tuleen? --
WERNER.
Polttoa ja hävitystä? --