Minkä mitäkin Tyrolista | Page 8

on vuoren rinnettä
vielä kilometrittäin ylöspäin. Mutta jo näkyy tästäkin maailmaa
tarpeeksi, näkyy melkein koko Genevejärvi tyynine pintoineen, jota
laivat kyntävät, mutta näyttävät kyntävän niin hiljaa, että tuskin
liikkuvat; näkyy äskeiset kaupungit, mutta huoneet ovat jo kuin pieniä
mökkösiä; näkyy tuossa aivan edessä syvä laakson halkeama, jonka
reunat ovat viljellyt kaikkialla, missä viljelijä vain on voinut saada
jalansijaa; näkyy laakson toisella puolella viinimaita ja niiden keskellä
kyliä tai linnoja ja edempänä aaltoileva vuoristo yhä yleten, kunnes
viimein kaiken sen takana on lumihuipusto. Se nyt on yksi maailman
ihanimpia ja suurenmoisimpia näköaloja, niin vaikuttava ja voimakas,
että silmä miltei uupuu ja hakee vaistomaisesti jotakin
yksitoikkoisuutta, voidakseen levähtää. Mutta turhaan se sitä hakee;
mihin vain kääntyy, kaikkialla on jotakin, josta sen täytyy väkisinkin
iloita.
* * * * *
Mutta asemakello soipi ja minä kiiruhdan junaan. Se on nyt oikea juna
oikeine vetureineen ja vaunuineen. Ja rata on oikea rautatie, se tietysti
erotuksena, että kiskojen välissä on kolmas kisko, hammaskisko, johon
veturin hammaspyörä tarrautuu kiinni ja jytyyttää junaa ylös.
Vaikkei matka ylös alpeille tuommoisessa ajopelissä olekaan saman
arvoinen kuin jos sen tekisi jalkaisin, niin tekee sen nyt sentään siinäkin
ennemmin kuin on kokonaan tekemättä. Joskaan tässä ei saa sitä
tyydytystä, minkä vastuksien omin voimin voittaminen tuottaa, niin
voihan kuitenkin tuntea tyytyväisyyttä ja oikeutettua ylpeyttä siitä
voitosta, minkä ihmisnero on saavuttanut lähtiessään valloittamaan
luontoa sen vahvimmissa varustuksissa.
Ja kyllä se on ollutkin ankaraa valloitusta tämän vuorilinnan valloitus.
Joka askeleella näkee, miten taistelu on tapahtunut.
Ensin ovat vakoilijat, sopivan ratasuunnan tutkijat, lähteneet liikkeelle.
Ne ovat kierrelleet vuorien rinteitä, mitelleet välimatkoja kukkulalta

toiselle, suunnitelleet siltoja kuilujen yli, joiden pohjassa äkäinen
vuoripuro hampaitaan irvistää, laskeneet nousuja, lohkoneet
ajatuksissaan kallioiden kielekkeitä, joista ei muuten pääse ohi, ja
puskeneet vuoren seinän läpi, josta ei olisi päässyt yli eikä ympäri.
Vihdoin he ovat saapuneet sinne, missä lumi suurimman osan vuotta
peittää nietoksiinsa vuoren ylimmän harjan, ja siellä on tullut seisaus, ja
siitä on täytynyt kääntyä takaisin, keskikesää odottamaan. Keskikesä
tuli, lumi suli ja tiukkia koukeroita tehden saivat he linjan suunnatuksi
sinne, mihin oli tarkoituksensa päästä. Heidän jäljestään tuli
varsinainen sotaväki ja alkoi valloitustyönsä. Osan työstä suoritti
jalkaväki: lapiomiehet, kirvesmiehet, käsin poraajat, ja tasoittivat tietä
minkä voivat. Insinööri-osasto rakensi sillat, tykistö lohkoi kalliot,
puhkoi tunnelit, ja viimein saapui ratsuväki höyryhevon selässä voittoa
täydentämään, kisko kiskolta karkoittaen voitetun vuorenväen yhä
edemmä, yhä ylemmä. Mutta vaikka voitto on saavutettu, on työ suuri
yhä vieläkin sitä ylläpitäessä. Sillä ei ole antautunut vuoren ukko, ei
rakentanut rauhaa, vaan aina uhkaa se maanvieremällä, vesitulvalla ja
lumivyöryllä, ja aina täytyy olla säännöllinen vartiojoukko valloitettuja
asemia puolustamassa.
Tuon tuostakin niitä näkee radan varrella, rotevia, tarmokkaita miehiä
sitä tukemassa ja kuntoon panemassa, poistamassa radalta kaatuneita
puita ja lunta luomassa niiltä paikoin, minne sitä on pyryttänyt.
* * * * *
Me lähdimme hiljaa nytkytellen Glionin asemalta liikkeelle. Mitä tuolla
matkalla nyt näin? Ensin siellä oli ollut tuolla alhaalla lämmin, miltei
tukehduttavan kuuma järvenrantalaakso, jossa ihmiset käyskentelivät
keveissä kesäpuvuissaan, jossa kevään tuoksuvia kukkasia kaduilla
myyskenneltiin ja jossa viiniköynnökset rehoittivat rinteillä. Se oli
etelän kesä? Glionissa, johon vipurata päättyi ja josta tämä
hammasrautatie alkoi, oli jo viileämpää, mutta kasvullisuus oli sielläkin
etelämainen ja puut »ulkomaalaisia». Viiniköynnökset eivät enää
viihtyneet, mutta puutarha- ja hedelmäviljelys oli vielä voimassa.
Jonkin neljännestunnin noustua harvenivat ja pienenivät puutarhat ja
etelän puut, siellä täällä vain jonkin talon edustalla oli omena- ja
kirsimarjapuita. Oltiin arviolta noin Keski-Euroopassa. Kuljettiin hetki,
kuljettiin kaksi, niin jopa hetkenä kolmantena--oli tultu Itämeren yli.
Terve Suomi, oi terve Pohjola!--siinähän on koivu, tuossa petäjä, tässä

kuusi! Pohjolan kesä ihanimmassa kukoistuksessaan, oikea
suomalainen lehto, lehdon takana havupuita kasvava vuoren rinne, ja
lehdon ja hongikon välisessä pikku laaksossa kukkiva niitty, jonka
reunaa juna kulkee! Ihan niin kotoista kaikki, että tekisi mieli
huutamaan: »hoi, Matti!» tuolle talonpojalle, joka reppu selässä astelee
radan vieressä kulkevaa polkua johonkin vuorimajaansa. Sydänmaassa
ollaan, asutut maat ovat jääneet jäljellepäin, siellä täällä vain pilkoittaa
jokin karjakartano, joka näyttää autiolta, kun lehmät eivät vielä näin
kesän alussa ole ehtineet tänne ylös.
Suomesta on lyhyt tie Lappiin, ja nyt ollaan Lapissa. Puut ovat
pienenemistään pienenneet, koivut ovat muuttuneet vaivaiskoivuiksi,
kuuset kurjiksi taimiksi, hongikko kanervikoksi. Vihreys on poissa,
maa on ruskeaa ja likaista ja vesiperäistä. Totta tosiaan--siinä on suo,
suon reunassa karuja kallioita ja kallioiden välissä näkyy ensimmäinen
sulamaton, vettä itkevä lumikinos. Kuta ylemmä tullaan, sitä
autiommaksi ja kolkommaksi käy maisema, ja viimein ollaan keskellä
nietoksia. On siis tultu vähän päälle tunnissa läpi koko Euroopan,
Välimeren rannalta--Inariin. On kuin mielikuvituksen siivillä lennetty
ja nähty ja tunnettu kuin lyhennysotteissa kaikki eri vivahdukset, joita
luonto ja ilmanala voi tarjota puolen maapallon puoliskon poikki
kuljettaessa. Ja kun pysähdytään pienelle asemalle hankien keskeen,
niin on vaikea uskoa aistimiensa todistusta siitä, että tämä kaikki ei
kuitenkaan ole unta.
On tultu alppikirkon harjalle ja siihen hetkeksi pysähdytty. Jäljellä
tuolla alhaalla on huimaavan pitkä, jyrkkä kattorinne, joka näyttää
vievän suoraan Geneven järveen,--kaikki epätasaisuudet sulavat
yhdeksi viettäväksi lakeudeksi,--ja edessä on vielä vaikein taival ylös
kirkontorniin, vuoritemppelin