Minkä mitäkin Tyrolista | Page 7

ja anna katseesi kohota pois veden
pinnasta yli kauniiden kaupunkien ja ikivihantain puutarhain--kohota
ylös nurmikkorinteitä, joilla karja soinnukkaita kellojaan soittelee ja
joiden notkelmissa alppimajat piileksivät, ja ylös synkän totisia
kuusipuita kasvavia jyrkänteitä--kiipeä kivilouhikoita ja paljaspäitä
veitsiviilokallioita--ja pysähdy tuonne, missä ikuiset lumihuiput
siintävät.
Taivas ja maa siellä toisensa tapaavat, sulavat yhteen ja toisiinsa
sointuvat, ainaisessa viileydessä häitään viettäen ja auringon verhotessa
heidän päänsä ja hartiansa vaippaan, jonka se kutoo heleimmästä
sinihopeastaan ja punaisimmasta purppurastaan ja jonka reunat se
puhtaimmalla kullallaan kirjailee.
Herää mielessä epämääräinen halu sinne tullaksesi, niinkuin ennen
lasna ollessa ikävöit pilven longalle istumaan. Kuta kauemmin sinne
katsot, sitä enemmän unohtuu ympäristö, ja sen ihanuus ja kaiho täyttää
rinnan.
Painu mieleeni _valo_kuva korkeuksien maasta. Mahtanen aina sinne
ikävöidä, enkä koskaan sinne ikävöimästä lakata.

YLÖS ALPEILLE.
Vastustamattomalla voimalla vetivät puoleensa alppien lumihuiput.
Miltähän mahtaisi tuo maailma läheltä näyttää, voittaisikohan se vai
kadottaisi? ajattelin. Kun olisi aikaa enemmän, voisihan sinne yrittää!
Kiipeisin niin kauas kuin pääsisin rinteitä myöten, metsäin läpi,
kapuaisin kallioita ja paarustaisin loput lumessa. Kun ei tullut otetuksi
suksia mukaan Suomesta lähtiessä!...
Mutta kun näistä mielihaluistani otin puhuakseni, sain kuulla, etten
lumirajalle tullakseni tarvitsisi käyttää en jalkojani, en suksia enkä
isosti aikaakaan. Sinne pääsee--rautatietä!
Oikeastaan minun kai olisi pitänyt ihastua siitä uutisesta, mutta kuinka
olikaan, otin minä tiedon vastaan jotenkin välinpitämättömästi. Aippien
lumirajalle nouseminen oli minusta aina ollut kuin vertauskuva
pyrkimisestä ihanteita kohti, jossa pyrkimisessä emme voi luottaa
muuhun kuin omiin voimiimme. Kiivetessä jyrkkiä rinteitä, kulkiessa
kaitaisia vuoripolkuja, joiden kahden puolen pyörryttävät kuilut
uhkaavat kuolemalla, täytyy tietää, mihin jalkansa asettaa, ei saa
horjahtaa, ei kupeelleen katsahtaa, ei taakseen silmätä ... ainoa apu,
mikä on tarjona heikkouden hetkinä, on jonkun kokeneen kuljettajan
ojennettu käsi ja hänen varoittava tai kehoittava huutonsa. Se on kuin
kristityn vaellusta kaitaista tietä...
Ja nyt sinne ajetaankin rautatietä, niinkuin mitä muuta maailman leveää
tietä tahansa.
Mutta olkoon menneeksi! ajattelin. Samahan tuo lienee, miten perille
tullaan, kunhan kerran tullaan... Kerrotaanhan miehistä, jotka ovat
tulisissa vaunuissa ajaneet ylemmäksikin...
Kulki siitä Clarensin hotellin oven editse sähköraitiovaunu, heilautin
hattuani, vaunut pysähtyivät, ja hyppäsin sisään.
* * * * *
Territet'in pienessä kaupunkikylässä Genevejärven rannalla on
rautatieasema niinkuin muutkin asemat. Siellä istutaan odotussalissa,
ostetaan piletit, punnitaan tavarat ja astutaan vaunuihin. Vaunut ovat
jotakuinkin avonaisten raitiovaunujen kaltaiset, se erotuksena vain, että
lattia on viettävä tien kaltevuuden mukaan. Tie on tavallinen rautatie
kiskoineen, se vain eroa, että kiskot kohoavat vuoren rinnettä melkein
kohtisuoraan ylöspäin. Ja onhan muutakin eroa. Tämä rautatie tai
oikeastaan nostokone ei kulje höyryn voimalla, mutta kyllä veden.

Kun meidän vaunumme täällä alhaalla alkaa nousta ylöspäin, niin
näkyy tuolta korkeudesta radan päästä lähtevän samanlainen alas.
Puolivälissä rataa on vaihde ja sivuuttavat junat toisensa siinä niinkuin
ainakin. Kun toinen on joutunut ylös, niin on toinen alhaalla ja
päinvastoin. Kummankin vaunun alla on säiliö, joka ylhäällä lasketaan
vettä täyteen, samalla kuin alhaalla oleva tyhjennetään. Vesi painaa
ylhäällä olevan alas ja nostaa alhaalla olevan ylös, ja otetaan vettä aina
sen mukaan säiliöön, miten monta matkustajaa on. Painoa pannaan
ylhäällä olevaan vain sen verran, että se hiljaista ja sopivata vauhtia
liukuu alaspäin. Junat yhdistää toisiinsa paksu rautaköysi, joka
yläpäässä kiertää vahvan rullan ympäri. Se on siis jonkinlaista
»vinttaamista». Liikkeen järjestämistä varten sekä myöskin nuoran
katkeamisen varalta on vaunuissa jarrulaitos.
Keksintö on siis hyvin yksinkertainen ja turvallinen, eikä siinä kuulu
koskaan mitään tapaturmia tapahtuneen. Mutta en voi kieltää, ettei
minua ensikertalaisena kuitenkin hiukan peloittanut.
Vähän siinä sentään on aikaa henkeään ajatella katsellessa sitä
omituista näkyä, joka aukenee eteen. Ensin jää tuo pikku kaupunki
huoneineen, kattoineen ja kirkontorneineen jalkojen alle. Sitten
kohotaan jyrkkää vihreää rinnettä toiseen vuoren penkereellä olevaan
kylään, joka sekin jää pian alle; sen jälkeen on metsää, on taas niittyä ja
kukkaiskenttiä, on taas kylä huviloineen, kuljetaan poikki tien, joka
mutkittelee loivissa poimuissa kilometrittäin vuoren rinnettä--ja yhä
avartuu näköala järvelle ja sen rantakaistaleella olevien kylien ja
kaupunkien yli. Pitää katsella sitä, mitä näkee, ihastus täyttää rinnan,
yhä raitistuva ilma avartaa keuhkoja,--ja samalla ei kuitenkaan lähde
mielestä pieni arkuus ja pelko ... kunhan ei vain laitokset särkyisi ja
katkeaisi köydet ja me mennä huristettaisi myötämäkeä murskaksi sen
alle... Se on omituinen sekava tunne, jolla on oma viehätyksensä.
Tunnustaa täytyy kuitenkin, että pääsee helpotuksen huokaus rinnasta,
kun ollaan viputien päässä ja pysähdytään ensimmäiselle asemalle. Se
on kovin omituinen asema, rakennettu kuin pääskyn pesä räystään
reunaan. Se on kokonaisen pikkukaupungin Glionin asema, jossa on
vastassa hotellien ajopelejä niitä varten, jotka tahtovat tänne pysähtyä.
Suuri osa matkustajista jääkin Glioniin. Me emme kuitenkaan sitä tee,
sillä matka ylös vuoristoon on vasta alulla. Jos ajattelemme vuorta
suureksi kirkoksi, niin olemme saapuneet vasta sen räystäälle, ja kun

meidän on aikomus kiivetä ei ainoastaan harjalle, vaan sen tornin
huippuunkin, niin on vielä suurin osa matkasta edessä.
Odottaessani junan lähtöä »ain' ylös mäkihin» käyn Glionin kaupunkia
katselemaan. Löydän siellä jyrkän kuilunreunaa mutkittelevan kadun
varrelta pienoisen ravintolan, istuudun sen edustalle tehtyyn
lehtimajaan, tilaan viiniä ja iloitsen olemisestani. Se on vasta »Alppila»
se! Eihän olla vielä erittäin ylhäällä, takana tuolla