Minkä mitäkin Tyrolista | Page 9

näkötorniin.
Kolkko on kulku sinne. Niin pian kuin asemalta lähdetään liikkeelle,
peittävät vuoret näköalan alaspäin. Kaiken maailman kauneus on
kadonnut ja meitä ympäröi aavemainen, synkkä, peloittava vuoriston
luonto. Päivä kyllä paistaa lämpimästi, mutta kohta, kun joudutaan
varjoon tai pistäytään tunneliin, käy värisyttävä kylmyys läpi koko
ruumiin. Tunnelit ovat tehdyt milloin vuoreen, milloin läpi
lumikinoksien. Ei näy muuta kuin lunta ja paljaita, ruskean harmaita,
keilamaisia vuorten huippuja. Luonto on täällä samanlaista kuin se
samaan aikaan vuodesta on valokuvista päättäen--Huippuvuorilla. On

sivuutettu Lappi ja Taka-Lappikin ja ollaan keskellä Jäämerta.
Ja kuitenkin, kuitenkin--ollaan keskellä sivistynyttä maailmaa. Sillä
lumitunnelin puhkaistuaan ja viimeisen ponnistuksen tehtyään pysähtyy
juna hotellin edustalle, joka on ainakin yhtä suuri ja komea kuin
Seurahuoneen talo Helsingissä.
Suurin osa matkustajista rientää hotelliin, mutta minulla ei ole siihen
aikaa. Näen tornin huipun muutamia satoja askelia ylempänä hotellista.
Sinne vie loivaa rinnettä kohoava, paikoitellen lumen peittämä
mutkitteleva polku, ja muutamain minuuttien kuluttua seison
viisituhatta jalkaa meren pintaa ylempänä, vuoren kukkulalla, Rocher
de Naye'n huipulla, keskellä alppimaisemaa, ikuisen lumen
ympäröimien vuorenhuippujen keskellä...
Kerron toiste, miltä näyttää maisema ikuisten lumien--jos sinne joskus
omin voimin nousen.

MINKÄ MITÄKIN TYROLISTA
(1903)

TULO TYROLIIN.
Oli ihana se tunne, mikä valtasi mielen, kun painostavat poutapilvet
taivaanrannalla alkoivat muuttua lumivuoriksi. Kun on kärsinyt
kuumuudesta Kööpenhaminassa, Berliinissä ja Münchenissä ja silmä
saanut monenkertaisen kyllänsä iänikuisista tasangoista sekä
kaupungeissa että maalla, niin ei ainoastaan huoahda helpotuksesta,
mutta huudahtaa siitä, kun jää ja lumi, ja vielä _etelästä_ päin,
vilkuttavat silmää. Se on sitä suloisempaa, kun on määrä pysähyttää
matka jonkin lumivuoren juurelle ja siellä viettää kesä. Jos ne jo näin
kauaksi penikulman päähän lietsovat viileyttä mieleen ja rauhaa rintaan,
niin mitä sitten mahtavatkaan tehdä lähempänä ja kesän
kuumimmillaan ollessa! Siinä suhteessa--ja monessa muussakin--on
kaikki toteutunut yli toiveidenkin, sillä tätä kirjoittaessa sataa lunta
tuolla puoli kilometriä ylempänä ja täällä laaksossa on viikon päivät
ollut lämmintä tuskin kymmentä astetta.
Mutta missä nyt ollaan?
On suuri valtatie, ikivanha esihistoriallinen ajotie ja nykyaikainen
rautatie sen rinnalla, joka Tonavan haarajoen Innin laaksoa myöten

pyrkii Italiaan niin pitkälle kuin pääsee ja sitten sen loputtua
Brennersolan läpi jatkaa matkaansa vuorien yli. Innlaaksosta, joka kuta
ylemmä tullaan sitä vuolaampana virtaa yhä korkeampien vuorien
välissä, haarautuu pieniä »innejä», sekä laaksoja että jokia, kuin ruotia
kalan selkärangasta. Ne laaksot menevät aina alppien juurelle saakka, ja
yhtä semmoista laaksoa myöten, Tsillerlaaksoa, mekin löysimme
tiemme sinne, missä nyt olimme.
Tänne meidän laaksoomme tuopi oikein rautatie, joka eroaa isolta
valtakuntain väliseltä radalta Jenbachin asemalla, muutama tunti ennen
Insbruckia, Tyrolin pääkaupunkia.
Sitä sievää, siistiä, herttaista, kapearaiteista pikku rautatietä! Ollapa
meillä Suomessa jossakin semmoinen kesäasukkaita varten rakennettu,
esim. rantaradalta jonnekin Porkkalaan--tulee vielä selviämään, miksi
juuri merenrantaa tuli ajatelleeksi. Se on aivan uusi, avattu liikkeelle
muutama vuosi sitten, ja kiiltää puhtauttaan ja nuoruuttaan. Vaunujen
seinät ovat lasista, niin että niistä kurkistelemattakin näkee ympärilleen,
vauhti on hidasta, pysähdykset pikku asemilla pitkät kuin Porvoon
radalla--mutta mikä ero muuten! mikä ero!--niin että silmä ehtii
sulattaa sen, minkä se saa. Kun on pikajunan ahtaudessa kiitänyt ja
keikkunut kuin viimeistä päiväänsä kohden, tuntuu sanomattoman
suloiselta istua tässä vielä hengissä ja nauttia uudelleen elämästä ja sen
antimista. Menköön maailma menojaan, ja jumalankiitos, että olen
päässyt sen jaloista pois!
On ihanaa astua jossakin siellä kotona pois jyskyttävästä höyrypurresta
noutamaan tulleeseen venheeseen ja soudella jotakin pitkää
lahdenpoukamaa kohden niittyisten rantain välissä. On yhtä ihanaa
tämäkin taival. Liekö missään maailmassa paikkaa, joka olisi niin
viehättävä ja rauhoittava kuin tämmöinen viheriä vuorilaakso. Hajalle
pyrkivään ja rikki revittyyn mieleen se vaikuttaa aivan ihmeellisen
rauhoittavasti ja rajoittavasti, ja helposti voipi käsittää, miksi kaikki
maailma tämmöisiin paikkoihin pyrkii. Laakso on kauttaaltaan niittyä,
siellä täällä on siihen jotakin kylvetty, viljaakin. Ruis siinä parhaallaan
hedelmöi, ohra tekee tähkää. Ruolla olevan tai juuri ikään niitetyn
heinän tuoksu, tuon mehevän alppiheinän, joka tuoksuu vielä voiksi ja
juustoksi muuttuneenakin, täyttää ilman. Siellä täällä on jollakin
karummalla paikalla, minne joki on työntänyt hiekkaa tai sullonut kiviä,
lehto, leppä-, tuomi-, pihlaja- tai kirsikkalehto, toisaalla kasvaa kuusia.

Vainioiden keskeltä paistaa vähän väliä pienoisen sini- tai
vihreäkattoisen kirkon valkea torni, sen ympärillä on hedelmäpuiden
piirittämä kylä ruskeine, puisine huoneineen ja tuolla täällä jokin
uudempaan tyyliin rakennettu hotelli.
Metsä on meillä aina niittymaiseman kehys, ja niin on täälläkin. Mutta
kun metsä meillä tavallisesti peittyy puittensa taakse, näkyy se täällä
kaikessa laajuudessaan ja suuruudessaan jyrkän vuoren rinteellä. Missä
rinne on jyrkin, siellä on metsäkin synkin; missä taas loivempi, siellä
on metsän keskessä pieniä peltoja ja niittyjä mökkien ympärillä,
sydänmaan mökkien, jotka näyttävät käyvän yhä vähäisemmiksi ja
köyhemmiksi, kuta ylempänä ovat, kunnes niitä lopulta ei ole niitäkään
enää tuolla, missä erämaa, koskematon kivikorpi alkaa lumen ja
kasvullisuuden rajalla. Sillä _siinä_ se nyt on lumi, viileä silmälle
nähdä, viileä keuhkojen hengittää, jatkona taivaasta, jonka hattaroista
sen tuskin erottaa, jossa se ikäänkuin riippuu kiinni, näkymättömän
voiman avulla ikäänkuin kannattaen tätä laaksoa, joka on sieltä
laskettuna alas ihmisten hetkelliseksi iloksi.
No niin, vaikkei tämä nyt olisikaan taivaallinen puutarha, niin saanen
sitä kuitenkin sanoa »maalliseksi paratiisiksi». Ja siksi minä sitä