Minkä mitäkin Tyrolista | Page 6

typistetty, keskentekoinen, niinkuin se on
mielestäni niissä vuorimaissa, missä ei ole ikuista lunta. Lumettomat,
korkeat vuoret vaikuttavat rauhattomasti, vaikuttavat niinkuin joku,
joka on pyrkinyt päämaaliinsa eikä ole päässyt sinne, vaan joka
kuitenkin röyhkeästi köyristää selkäänsä. Lumettomat vuoret ovat
jättiläisiä, titaaneja, jotka turhaan koettavat taivasta valloittaa.
Lumihuippuinen alppi on kuin autuas, joka on päässyt, minne on
pyrkinyt, ja sieltä ylisistä taivahista suopein ja sovinnollisin silmin

katselee alisihin maaemihin. Jylhyys katoaa maisemasta, kivisten
louhikkojen kovuus lauhtuu ja alppimaisema, joka niin helposti rupee
rintaa ahdistamaan sulkiessaan silmän tien, käy keveäksi,
läpikuultavaksi, viihdyttäväksi, melkein vienoksi kaikessa
suuruudessaan.
Laiva on kulkenut järven yli, on käynyt toisella rannalla olevain
pienten kaupunkien laitureissa. Olen nähnyt sen, kuullut sen, mutta en
ole kuitenkaan nähnyt enkä näe muuta kuin tuon lumihuipuston. Ja
vasta kun laiva palaa järven yli ja pysähtyy Clarensin siltaan hotellini
luo, herään taas todellisuuteen.
Todellisuus on usein ikävä, kun siihen joutuu mieluisten haaveittensa
maailmasta. Mutta mikä siinä lienee, että kaikki, mitä nyt näen, tuntuu
kahta hauskemmalta kuin äsken. Päivällispöydässä istuvat ihmiset,
kaikkein yksitoikkoisimmat ja tavallisimmat kasvot, pintapuoliset
pöytäpuheet, niissä kaikissa on jotakin erikoista, niihin on kuin jokin
salainen iloisuus ja hilpeys kätkettynä. Tietysti se on vain oman
mielentilani luomaa, syynä siihen on se, että katsellessani ja
kuunnellessani noita minulle välinpitämättömiä ihmisiä ja asioita, minä
vain ajattelen sitä näkyä, jonka olen nähnyt. Mutta voi myöskin olla,
että nuo kaikki ihmiset ovat tietäen tai tietämättään saaneet vaikutusta
samasta mistä minä ja että heidän silmänpohjassaan on kuva
alppijärvestä ja lumihuipuista sitä kirkastamassa silloinkin, kun mieli
on muualla.
Ja toden totta!--kun nousemme pöydästä ja vieraista yksi toisensa
perästä astuu ulos verannalle, niin ei ole ainoatakaan, joka ei
kynnyksen yli tultuaan vaistomaisesti loisi silmiään ylös vuorille ja sitä
näkyä, mikä sieltä aukeaa eteen, äänettömällä tervehdyksellä omistaisi.
Ja ääneenkin, hiljaiseen huudahdukseenkin puhkeaa ihastus joltakulta:
--Katsokaa, kuinka ne hehkuu!
Se on heille jokapäiväinen näky, he ovat sanoneet ja kuulleet sen usein,
kenties joka ilta, mutta silti se ei voi jäädä sanomatta. Minä näen tuon
ensi kerran. Vuoret hehkuvat nyt, paistavat vaalean punertavilta
laskeutuvan auringon loisteessa. Lumet siellä ovat nyt menettäneet
ominaisen valkeutensa ja kokonaan antautuneet sammuvan auringon
viimeisen tulentuikkeen tulkitsijoiksi. Kun valon tuoja on mailleen
mennyt, ojentaa alpin huippu vielä kerran kaulaansa katsoakseen sen
jälkeen, sen muistoa säilyttääkseen ja antaakseen siitä osan meille,

jotka täällä alhaalla pimeässä istumme.
Istun kauan, monet tunnit, lämpimässä yössä vielä sittenkin, kun tuli
alppien huipuilla jo on kokonaan sammunut ja yö kattaa kaiken maan.
Luulee ne yhä vielä näkevänsä odottaen, että ehkä pilvi on ne
sattumalta peittänyt tai että nouseva kuu niitä käy valaisemaan.
Mutta vaikka eivät enää tänään tulekaan esiin, niin tulevathan
huomenna, jolloin sama näytelmä alkaa uudelleen. Ja lapsellinen,
kiitollinen ilo täyttää mielen, ettei vielä huomenna tarvitse lähteä, vaan
että saa vielä viipyä päivän tai pari täällä ihannemaassa, jossa on niin
hyvä ja huoleton olla ja jossa luonto pitää kuin parhaana vieraanaan ja
näyttää joka päivä juhlivan ystäväinsä iloksi.

VALOKUVA SVEITSISTÄ.
Vihreitä köynnöksiä kiemurtelee puutarhasta seiniä pitkin parvekkeen
rautaristikkojen ympärille. Köynnöksien alitse näkyy palanen
puutarhan hiekoitettua käytävää ja sen ulkomuurin ääressä kasvaa rivi
käyriä omenapuita. Omenapuiden latvojen yli sinertää ja vihertää
järven vesi.
Se vesi vielä kerran! Tarkastellaan sitä ensin, annetaan sen ilahuttaa
silmää, ei luoda katsetta ylös eikä ympäri ... vielähän ehdimme ...
nautitaan verkalleen ja hätäilemättä, yhdestä ensin ja toisesta sitten ...
vuotakoon kauneuden runsaudensarvi hitaasti yli äyräittensä!
Niin se vesi! Taivaskin saa olla ylpeä siihen kuvastuessaan. Se on kuin
sitä varten siinä läikkymässä, sen kuvastimeksi kiilloitettu, niin
läpikuultavaksi huuhdottu sentähden, että sininen korkeus voisi kaikkea
kauneuttaan sen pinnassa ihailla. Taivas sen siihen kokosikin,
valkoisimpana, puhtahimpana lumisateena vuorten huipuille seuloi,
aurinko lumen hyytelöksi sulatti, kylmä tähtivyö hyytelön jäätelöksi
jäähdytti ... jäätelö suli taas laaksoihin liukuessaan, muuttui
vuorivirraksi, kuohui ja vaahtosi, järveen juoksi ja asettui tähän vuorien
väliin loiskumaan. Ja joutsen, joka tuolla tyynellä ulapalla kelluu, on
kuin vaahtopallo, sen vuorivirran suvannosta kotoisin; valkoinen tiira,
joka ilmassa vaakkuu ja päivän valossa välkkyy, on kuin lumipilven
lonka alppien huipuilta irtautunut.
* * * * *
Loivana kaarena kiertää järveä sen ranta ja vetää lempeästi puoleensa
hellivän silmän.

Kauniin teki reunuksen taivas kauneutensa kuvastimen ympärille. Teki
tähän kaupungin, teki tuonnemmaksi toisen, rakensi vaikeita huoneita
rivisen, pujotteli ne kuin helmiksi puutarhojen vihreään nauhaan, joka
yhdistää talon taloon, kaupungin toiseensa. Kaksinkertainen on
helminauha, on kolmin- ja nelinkertainenkin huonerivien kohotessa
vuoren rinnettä toistensa takana;--monikirjava se on: vaalea, valkoinen,
vaalean punainen;--monimuotoinen se on: yksityisten asunnoita,
hotelleja, kirkkoja ja vanhoja linnoja sekä alhaalla veden partaalla että
ylhäällä vuoren rinteellä.
Kirkoista soivat kellot. Rantakatua kiitää sähköraitiovaunu keveästi
keikkuen ja torveansa toitahuttaen. Pyöräilijän kello kilahtaa. Tuolla
kaukana puhaltaa rantalaivan pilli ja valkoinen vaahto kuohuu
röyhelöksi siipien alla laivan kyljessä.
Sulkeudu silmä, kätke kalvoosi mitä olet nähnyt, viedäksesi mukanasi
muiston rauhan ja ihanuuden rannasta, jossa huolettomat, joutilaat
ihmiset ilojaan hoitavat tai huoliaan hautovat--muiston, jonka voit
loihtia esiin, kun synkillä saloilla ja raukoilla rannoilla ja mustien
mutaisten vesien partaalla mielesi maan tasalle painuu.
Sulkeudu silmä, ja avaudu uudelleen