Minkä mitäkin Tyrolista | Page 5

Zyrich, Bern, Lausanne, Basel, joissa henkiset
harrastukset ovat yhtä vilkkaat ja opinahjot yhtä kuumat kuin missään
muualla Euroopassa. Ja mitä luontoon ja elämään sen helmassa tulee,
niin ei häneltä puutu mitään, mitä siinä suhteessa tarvitsisi lähteä
muualta hakemaan. Laaksoissaan on hänellä paikoitellen ikuinen kesä
ja ikuinen vihreys. Ylhäällä vuorillaan on hänellä loppumaton talvi, ja
voi hän siirtyä toisesta toiseen sitä mukaa kuin mielensä milloinkin
tekee. Etelä ja pohjola erilaisine kauneuksineen ja kasvullisuuksineen
ovat siellä niin lähekkäin, että kun hän soutelee purressaan jollakin
noista monista järvistään, joiden vesi on niin kirkasta kuin Välimeren,
tai istuu jossakin rantalehdossa kukkivien mantelipuiden siimeksessä,
voi hän siitä silmänsä nostamalla nähdä ylempänä vuoren rinteellä
pohjolan kuusimetsän lumikenttien keskessä ja rekien liukuvan rinteitä
pitkin. Ja kun hän astuu junaan ja tekee sillä pienen kierroksen maansa
ympäri, voi hän muutamien tuntien kuluessa siirtyä miltei troopillisesta
helteestä seutuihin, joissa ilma on niin viileä ja puhdas kuin Lapin
tuntureilla. Hän voi samana päivänä soutaa venheellä ja reellä ajaa,
viilettää polkupyörällä ja suksella hiihtää.
* * * * *
Oleskelin tuonnottain muutamia päiviä eräässä Sveitsin suosituimmista
seuduista. Paikka oli Genevejärven pohjoispuolella oleva Clarensin
kaupunkikylä, joka on kahden vähän suuremman pikkukaupungin,
Veveyn ja Montreux'n, välillä ja jota toisella puolen rajoittaa Geneven
järvi, toisella korkeat alpit. Se paikka on yksi ihanimpia ja mukavimpia
ihmisten olinpaikkoja. Ilmanala on tällä rannalla järveä niin lauha kuin
Välimeren rannoilla. Korkeat alpit suojaavat sitä kylmiltä tuulilta, jotka
puhaltavat yli. Kapea rantakaistale, jolle kaupungit, huvilat ja hotellit
ovat rakennetut, muistuttaa sekin »Rivieraa». Kaikkialla kohoo
loitompana kahden puolen lahtea ikuisen lumen peittämät vuoret.

Eivätkä ne kuitenkaan Clarensin puolella järveä ole niin jyrkät ja jylhät,
että olisivat asumattomiksi jääneet. Häipyvissä korkeuksissa, jonne tiet
ja polut mutkitellen kohoavat ensin läpi viinitarhojen, sitten peltojen ja
puutarhain ja metsien ja lopulta läpi alppiniittyjen, näkyy aina
kasvullisuuden rajalla, jopa sen yläpuolellakin ihmisten asumuksia:
linnoja ja upeita hotelleja, maalaiskyliä ja kaikkein ylinnä karjamajoja
metsikköjen laidoissa.
Tulin sinne loppupuolella toukokuuta pienelle, somalle
rautatieasemalle, josta lähdin käyskentelemään järven rantaa
noudattelevaa katua.
Se kulki kilometrittäin tasaista, kaareutuvaa rantaa ohi hotellien,
huvilain ja läpi kaupunkien, jotka ovat niin kaitaisia, että niillä on tämä
katu ainoana katunaan, jota myöten kaikki liike, käveleväin ja ajavain,
kulkee. Siellä täällä vähän leveämmässä paikassa erottaa kadun
rannasta jonkin hotellin tontti puistoineen. Toisin paikoin muodostuu
katu pienoiseksi toriksi, minkä laitaan laivat laskevat. Tältä katutieltä
kohoaa aina vähän päässä poikkikatu, useimmiten portaiden muodossa,
ylempänä vuoren rinteellä oleviin taloihin ja katkaisee sen joskus silta,
jonka alitse huimaava vuorivirta hyrskyy, pyörittäen myllyjä ja
pienempiä tehtaita. Tuon tuostakin pyyhkäisee sitä myöten ohitse keveä
sähköraitiovaunu, mutta hiukan ylempänä jyryää junia vuoren
rinteeseen rakennettua rataansa. Tie jatkuu viimein ulos maaseudulle,
järven päähän Rhône-virran niskaan, josta se haarautuu kahtia, toinen
puoli lähtien viljavaa laaksoa myöten, toinen järven toista rantaa, missä
vuoren rinteet ovat jyrkät ja asumattomat.
Pitkin kaikkia rantoja on laitureita, joihin yhtämittaa kulkevat laivat
laskevat järveä kiertäessään. Ne ovat mukavia, leveitä rataslaivoja,
yksinomaan huviretkeilijöitä varten rakennetuita. Niiden alituisena
tehtävänä on viiletellä pitkin Genevejärven pintaa paikasta paikkaan ja
tarjota tilaisuutta vesillä vierimiseen.
Yksi niistä saapuu juuri rantaan. Vihreän vaalea vesi helmeilee kuin
samppanja laivan siipien alla. Ei ole Geneven vesi meikäläistä arkivettä.
Se on juhlavettä, on kuin se ei olisi olemassa käytännöllistä laivakulkua
varten, vaan erittäin tilattua näitä huvipursia keinuttelemaan. Laivan
pohja kuultaa sen läpi, laivasillan arkut ja paalut näkee pohjaan asti, ja
kun rannoilla parveilevat joutsenet sukeltavat päänsä veteen, näkyy
kaulan koukistus veden alla yhtä hyvin kuin sen päälläkin.

Laiva lähtee kulkemaan rannikkoa pitkin, ottaen yhä uusia matkustajia.
Asetumme kannelle mukaviin sohviin, selkäkenoon niinkuin teatterin
nojatuoliin.
Ja esirippu nousee.
Se on vain koristekappale, kulissinäytelmä, joka esitetään, mutta jonka
kukin saa täyttää ja panna siihen omain mielialainsa sisällön. Kun laiva
on käynyt kaikki pohjoisrannan laivasillat, lähtee se oikaisemaan yli
järven sen toiselle puolelle, ja silloin esiintyy, rannasta poistuessa,
järven päällä oleva vuoristo kaikessa komeudessaan. Alimpana
etualalla järven pinnan tasalla on siinä ensiksikin tuo rannikko kylineen
ja kaupunkeineen sulautuen kuin kirjavaksi päärmeeksi takana olevan
vuoren rinnan liepeeseen. Vuoren rinta on kuin poimuihin heitetty
viheriä verhostin, johon on kirjailuina siroteltu pieniä kylä- ja talotäpliä,
josta nurmirinteet ja metsät ja avopäät kalliot erottaa vain niiden eri
väristä ja josta auringon valoa heijastava ikkuna, lasiparveke tai
sinkkikatto välkkää kuin jalokivi samettityynyn keskestä. Ylinnä katoo
vihreys ja muuttuu harmaan punertavaksi kallioseinäksi ja sen
yläpuolella alkaa lumivaippa.
Ja kun silmä on kerran siihen seisottunut, ei se siitä irtaudu. Unohtuu
äsken ihailemani kirkas vesi, unohtuu kaupungit ja mahtavat
vuorenseinät, en näe mitään muuta, en välitä muuta katsella kuin noita
taivaiden rajalla heloittavia lumihuippuja. Eihän ole mitään niin ihanaa,
niin puhdasta, niin ihanteellista luonnossa kuin luminen kenttä,
hienoinen kimmeltelevä hanki. Kaikki maisemat, yksitoikkoisimmatkin,
rumimmatkin ovat talvisen vaipan alla kauniit. Mutta monin kerroin
kauniimmat ne ovat tuolla korkeuksissa, yhteydessä _tämän_ maiseman
kanssa, joka alkaa täältä tästä järvestä ja päättyy tuonne. Ilman noita
valkeita huippuja tuolla, joita ei aina voi pilvistä erottaa ja jotka niin
näkyvästi, niin suoranaisesti yhdistävät maan taivaaseen, olisi koko
maisema epäonnistunut,