Minkä mitäkin Tyrolista | Page 3

korkeampia keiloja, jatkuvat ne nyt
jokea pitkin niin kauas kuin silmä kantaa. Mihin suinkin on viljelijä
päässyt kiipeämään ja kuokkineen kiinni tarrautumaan, siinä on
viinitarha, on keppiä kepin vieressä ruskeassa ja paikoin aivan
punaisessa mullassa. Aivan maantien vierestä ne alkavat ja kohoavat
ylimmille huipuille, muodostuen jyrkimmillä paikoilla portaiden
muotoisiksi hyllyiksi, joita on kivimuureilla tuettu vieremästä. Siellä
täällä, missä multainen rinne muuttuu kallioiseksi vuoreksi tai missä
kukkulat varjostavat niin, ettei aurinko pääse paistamaan, lakkaavat

viinitarhat ja sijaan tulee sakeata pensaikkoa tai palsta rehevää viheriää
metsää.
Eivät viherrä vielä viinimaat, ruskeina ja totisina odottavat ne
lämpimämpiä paisteita. Mutta nyt juuri on työn aika, ja kaikkialla
kuukkii tuolla rinteillä työmiehiä penkoen, lapioiden ja köynnösten
runkoja puhdistellen.
Laskeumme rattailtamme eräässä pienessä kaupungissa, joka on
rakennettu sille kapealle alalle, joka on virran ja viinivuorten välissä.
Väestö tässä pienessä kaupungissa, jossa kuitenkin lienee asukkaita
noin parisen tuhatta, on, samoin kuin melkein kaikissa muissakin
samanlaisissa kaupungeissa, viinin viljelijöitä. Jyrkkä polku nousee
kaupungin kadulta ja vie ylös kukkulalle läpi viinitarhain. Oikein
liikuttaa mieltä nähdessä, millä hellällä, äidillisellä huolella viinitarhuri
maataan hoitaa. Kunkin köynnöksen tukena on pienoinen keppi, johon
se on varovasti sidottu. Kepin ympäristö, josta köynnös mehunsa imee,
on kuin kukka-astia, sulin käsin ruopoteltu ja kouhoteltu--tai se on kuin
rakkaan, nukkuvan lapsen vuode, jota hellä äiti vähän väliä käy
katsomassa ja laittamassa. Puhuttelemme vanhaa äijää, joka parhaillaan
keppien ja köynnösten välissä hääriskelee.-- Hänenkö on tämä rinne
tässä?--On siinä hänenkin, on muidenkin.--Kuinka paljon on
hänen?--Tästä kepistä tuohon keppiin ja sitten tuosta tuohon
toiseen.--Ei ala totta tosiaan ole iso, onhan pikku mökin potattimaa.
Mutta kun keppiä on kepin vieressä--satoja--ja kustakin kepistä kasvaa
pullo viiniä, joka myötäessä maksaa ainakin markan, niin kannattaahan
se.
Ja sitten ukko murteellaan, josta emme isoja älyä, selittämään, miten
köynnöksiä on hoidettava, ja sitä tehdessään hän lapiolla siirtelee
juurten suojaksi litteitä kiviä, jotka päivä paahtaa lämpimiksi kuin
kiukaan kivet ja jotka siitä sitten yökylmäin aikana huokuvat suloista
löylyä köynnöksien ympärille.
Tekisi mieli maistaa ukon viiniä. Käyhän se päinsä, siellä ja siellä on
hänen talonsa ja eukko on kotona ja jos menemme sinne ja sanomme
terveisiä, niin hyvää antaakin.
Jätämme äijän kaskeensa, laskeumme alas kaupunkiin ja haemme sieltä
käsiimme hänen talonsa. Siellä on emännällä pikku viiniravintolansa,
joita muuten on joka talossa, ja pian seisoo edessämme pullo täynnä
valkoista, helmeilevää viiniä kahden lasin keskessä. Ei se ole tuollainen

tyhmä, paksukaulainen porvarillinen olutpullo, vaan soikulainen,
solakka ja aatelinen kuin se keppi, jonka ympärillä sen sisällys on
kasvanut--on melkein sääli sitä avata, mutta avattuna se kihauttaa
hyvän mielen kyyneleen silmäkulmaan niin pian kuin sillä huulensa
kostuttaa.
Nielaistaan se »keppi» ja nielaistaan toinen ja heitetään hellät hyvästit
emännälle ja terveisiä isännälle.
Hieno harso peittää maiseman, kun taas ollaan hevosten selässä ja
poljetaan eteenpäin. Tuntuu siltä kuin ei enää oltaisi pyörällä ajamassa,
omin voimin polkemassa, vaan kuin istuttaisiin selkäkenossa
mukavassa vaunussa, jota jokin uusi tuntematon voima kiidättää
eteenpäin. Ohi kiitävät rannat, ohi pienet kaupungit ja kylät, joihin
alussa pysähdymme ja painamme nimetkin mieleen, mutta joita lopulta
on mahdoton mielessä pitää ja niihin mahdoton pysähtyä, niitä kun
melkein joka puolen tunnin kuluttua tulee vastaan yhä uusia ja yhä
ihanampia. Suuretkin kaupungit, kuuluisat Koblenssit ja sen semmoiset
sivuutetaan. Mieleen jää vain muisto vilkasliikkeisistä kaduista,
karkelevista lapsista, avaroista toreista, vanhoista kirkoista ja
raatihuoneista,-- mutta ennen kaikkea kaupunkien ulkopuolella olevista
huviloista, jotka puutarhainsa keskestä pilkoittavat köynnöksien
ympäröimine seinineen ja parvekkeineen ja joista jokainen olisi kuin
paratiisi, jos niihin voisi rakkahimpineen pysähtyä.
Yhtä viehättäviä olisivat nuo hauskan näköiset matkailijahotellitkin
vuorten rinteillä. Mutta ei ole niihin varaa asettua, ne ovat vain niitä
varten, jotka mukavissa rautatievaunuissa venyvät. Vähävarainen
»omallaan» ajava saa etsiä vaatimattomamman majatalon, tuollaisen
viinituvan, jossa isäntä hoitaa juomapuolta, emäntä keittää kyökissä ja
tytär valmistaa hyllyvät vuoteet kangistuneiden jäsenien oikomasijoiksi.
Kun semmoiseen illalla tullaan, viedään pyörät talliin, puhdistautaan
pölystä, muutetaan kuivaa päälle, istutaan sitten runsaan ruokapöydän
ääreen, maistellaan sitä ainaista viiniä, jutellaan isännän ja kaikkien
muiden vieraiden kanssa myöhään yöhön, eikä muisteta tämän
maailman murheita enemmän kuin entisajan maantieritari, joka oli
lähtenyt liikkeelle, seikkailuretkille, tietämättä minne meni, kunhan
vain meni niin pitkälle kuin tietä riitti.
Niinpä niin, maantieritari! Ne ovat olleet ja menneet, mutta aate elää,
elää ja tulee yhä enemmän elämään meissä nykyajan

polkupyöräritareissa, joita jo nyt vilisee kaikilla teillä ja kujilla, toiset
laihoja kuin Donkkisotit, toiset lihavia kuin Sankkopanssat, mikä
minkin näköisen Rosinanten selässä, useilla omat Dulssineansakin
mukanaan.
Liekö se ollut tuota hengen heimolaisuutta, joka teki sen, että me täällä
ryöväriritarien vanhassa maassa, Reinin rannoilla, tunsimme itsemme
kuin kotonamme ja että me erityisellä uteliaisuudella tarkastelimme
heidän vuorten harjanteille rakennettuja linnojaan. Ja niin pian, kun
niitä tuli kohdallemme ensimmäinen muita vähän säilyneempi,
kävimme tekemään tuttavuutta.
Se riippui siellä vuoren rinteellä kuin pääskysen pesä räystäällä. Jyrkkä
tie johti rinnettä ylös. Jätimme hevoset alas tien päähän ja lähdimme
jalkaisin linnaa valloittamaan. Helppo tehtävä se olikin; ei tarvinnut
muuta kuin seurata viittaa, joka osoittamalla osoitti, mistä olisi paras
mennä. Oli se sentään koko vaivalloinen nousu, sillä pyöräilijöillä ja
rakuunoilla on se yhteistä, että