Minkä mitäkin Tyrolista | Page 2

ei koukeroisia
vakoja, vaan kaikki suorakulmaista, melkein turhantarkkaa, niinkuin
lakaistua, peltotilkut maanlaadun ja kylvön mukaan erivärisiä: ruskeita,
harmaita, viheriäisiä. Eikä metsä missään haittaamassa, ei kylmää
korpea näkyvissäkään, mutta tuolla täällä iltapäivän paisteessa hohtava
kylä tai oikeammin kaupunki, kirkko aina keskellä kylää. Kyläin takaa
kohoaa korkeita savupiippuja, siellä on tehtaita. Juna kiitää aavikkoa
pitkin loitompana ja jättää pitkän palmikon valkoista höyryä jäljelleen.
Ja pelloilta pyrähtää tuon tuostakin kiuru ylös ilmaan ja visertää
niinkuin kotona Suomessa--liekö sitten matkalla sinne vai aikoneeko
täällä pesiä.
Tie Kölnistä Bonniin kulkee kilometrittäin yhtä suorana linjana, mutta
Rein-virta, joka täällä alajuoksussaan on laaja kuin järvenselkä,
mutkittelee sinne tänne, hipaisten tuon tuostakin maantietä. Omituisen
vaikutuksen tekee tuo tuollainen jättiläisvirta, joka yöt päivät tuhansien,
kymmenien tuhansien vuosisatojen kuluessa on siinä juosta jollotellut
aina samaa vauhtia, kiihtymättä, suuttumatta, aina yhtä auliisti kantaen
alaspäin aluksia, mutta aina myöskin yhtä itsepintaisesti puskien
vastaan niitä, jotka ylöspäin pyrkivät. Huolimatta siitä, että
rautatiejunat sen molempia rantoja kiitävät ikäänkuin halveksien sen
pinnalla kulkevaa hidasta liikettä, pitää joki kuitenkin puolensa, sillä
suurin tavaraliike näyttää kuitenkin sitä pitkin käyvän, nyt niinkuin
ennenkin, kun ei rautateitä ollut vielä. Suuret suunnattomat
hinaajalaivat kiskovat ylös ja kiidättävät alas jättiläisproomuja, ja
keveämpiä matkustajalaivoja näkee vähän väliä tulevan ja menevän.
Totisena ja vakavana se antaa maailman rannoillaan meluta tietäen, että
kaikki nuo kaupungit ja kylät ovat sen omia lapsia, jotka se on
synnyttänyt ja jotka vieläkin sen rinnasta ravintoa imevät.
Ja paljon sillä on lapsia, Reinillä.
Emmehän olleet täyttä kahta tuntia satulassa istuneet, kun parin kolmen
pienemmän kylän läpi ajettuamme, joissa oli katuja ja taloja ja

asukkaita ainakin kahta vertaa enemmän kuin Kajaanissa ja Iisalmessa,
pyyhälsimme Bonniin, kaksi penikulmaa Kölnistä. Meistä
suomalaisista, jotka saamme päiväkausia ajella tullaksemme
kaupungista toiseen ja jotka saamme olla kiitolliset, jos eivät pienten
kyläin, jopa talojenkin välit ole kahta penikulmaa pitempiä, oli ihmeen
outoa ja omituista tuolla tavalla sutkahtaa uuteen kaupunkiin, kun
tuskin olimme vielä entisestäkään oikein erillämme. Mutta eihän se
ikävämpääkään ollut, ja mielihyvällä laskeuduimme alas pyöriltämme
niin pian kuin viertotie oli loppunut ja kivinen kaupungin katu alkanut.
Olisihan ehkä pitänyt yöpyä tuohon vanhaan kuuluisaan
yliopistokaupunkiin, jossa kuninkaittenkin pojat kuuluvat opinnoita
harjoittavan. Mutta päivä oli vielä korkealla ja tuuli oli myötäinen,
voimat vielä verekset ja matkainto ylimmillään. Ja kun oli muutaman
suuren torin varrella olevassa ravintolassa vähän leipää ja makkaraa
haukattu ja makeata olutta haarikan täysi nielaistu--kun oli Baedeckerin
matkaoppaasta saatu tietää, että kaupungissa oli asukkaita 40,000, että
siellä oli museo ja kauniita puistoja ynnä muuta sen semmoista
nähtävää, jota toivottiin saatavan jossakin tuonnempanakin nähdä, niin
tehtiin nopea päätös, annettiin matkavietille valta ja ohjattiin pyörän
kokka kaupungin toista tullia kohti.
Tähän päätökseen vaikutti myöskin se, että matkaoppaan mukaan
alkavat juuri Bonnista varsinaiset Reinin rannat, nuo jyrkät kukkulat,
joiden välitse virta pujotteleikse ja joiden rinteillä kuuluisa viini kasvaa.
Bonn itse on juuri tasangon ja vuorimaan rajalla ja ihana, laaja
puistokäytävä johtaa sen eteläisestä tulliportista jokea pitkin
kukkulamaisemaa kohti, joka nyt kohoo aivan tuossa edessämme ja jota
kohti pyörämme ilta-auringon valossa välkähdellen meitä kantavat.
* * * * *
Ajaa helistimme siis ulos Bonnin kaupungin tullista, pehmoisesti
notkahteli taas satula, ketju hymisi hiljaa kuin hyvillään ollen, kello
kilahti niinkuin pääsky piipahtaa maata vasten lentäessään ja
matkanteko oli kuin leikin tekoa leveällä, sileällä tiellä. Suomessa ei
jouda juuri maisemia katselemaan, sillä itse ajaminen kapeilla teillä
vaatii siellä ajajan kaiken huomion puoleensa. Täällä istuu pyöräilijä
satulassaan kuin vaunussa, ei tarvitse pelätä ojia eikä rattaan jälkiä,
vaan saa omistaa koko huomionsa maisemalle ja kaikelle, mitä tien
varrella on nähtävänä.

Kaikkia yksityiskohtia ei pyöräilijä kuitenkaan tule tarkastaneeksi.
Taival katkeaa siksi nopeasti, että ainoastaan n.s. kokonaisvaikutus
painuu mieleen. Tahdon siis tässä kuvata, miltä matka Reinin rantoja
pitkin _yleensä_ näyttää ja pysähtyä eri paikkojen kohdalla ainoastaan
silloin, kun pyöräkin pysähtyy.
Olimme siis Bonniin saapuessamme tulleet tasangolta vuoristoon.
Rannat supistuivat yht'äkkiä ja kohosivat kahden puolen virran uomaa
korkeina, jyrkkinä kukkuloina.
Tie, suuri, leveä viertotie noudattaa kaiken aikaa Reinin rantoja. Joskus
se siitä tekee pienen mutkan, mutta heitäikse sitten taas aivan rantaan,
niin että kuuluu veden lirinä rantakivillä. Rautatie kulkee kaiken aikaa
maantien mukana voimatta sekään korkeiden kukkulain takia
loitommaksi poiketa. Yhtä mittaa, miltei joka neljännestunnin kuluttua
kiitää juna ohitse tai puhaltaa vastaan, kuljettaen milloin raskaita
tavaravaunuja, milloin keveitä, keikarimaisia koruvaunuja, joiden
ikkunoissa istuu hienoja herroja ja naisia, hekin omalla tavallaan
maailman kauneutta ihaillen. Ja se, mikä tapahtuu vasemmalla rannalla,
se tapahtuu myöskin oikealla: sielläkin on sama liike, sama määrä junia
kulkemassa. Ja välissä on virta, yhä vuolaampi kuta ylemmä tullaan,
täynnä laivoja, proomuja, venheitä ja siellä täällä jokin hiljalleen
alaspäin köllöttelevä tukkilauttakin, tullen jostakin kaukaisesta
vuoristosta, jossa on metsää. Ehkä Sveitsistä. Ehkä ne on puita Pyhän
Gotthardin rinteiltä, mistä se itsekin on kotoisin. Ne sieltä, me
sinnepäin.
Täällä ei ole metsää, ei mailla, ei halmeilla. Ei muuta kuin puutarhoja
ja viinimaita kukkulain rinteillä.
Ne kukkulat, ne alkoivat yht'äkkiä molemmin puolin virtaa, niin että
niiden väliin ajoi kuin portista sisään. Yhtenä ainoana pitkänä jonona,
josta aina tuon tuostakin kohoaa