Minkä mitäkin Italiasta | Page 5

sadoissa kolpperoissa, räystäissä ja
kulmakkeissa elää kokonainen kaupunki ihmisiä, enkeleitä, pyhimyksiä,
lintuja ja muita usein ymmärtämättömiä eläimiä marmoriin veistettyinä
ja metalliin valettuina.
Päivä paistaa heleästi. Satamäärin kyyhkysiä lentelee ilmassa tai
juoksentelee avonaisella torilla. Käyskentelet siinä heidän keskessään,
heittäen jyvän sinne, toisen tänne, istahdat penkille, ojennat kätesi ja
annat heidän tulla siitä noukkimaan. Näet käännähtäessäsi, että selkäsi
takana on toinen tori, jonka kahden puolen kohoaa samanlaiset palatsit
kuin tämän ja jonka perillä siintää meri, missä taas lepattelee purjeita,
kiitelee pieniä höyrypursia ja nuokkuu gondolan kuljettajain solakoita
vartaloita sopusointuisessa, tuudittavassa soudussa.
Tekee mielesi alkaa uudelleen sama matka, tehdä vielä kerran sama
kiertokulku tässä kummallisen haaveellisessa satukaupungissa, lähteä
tästä ja tulla tähän aina takaisin--tänään, huomenna, ylihuomenna...
Soudella, kävellä ja liikkua, istua, aprikoida ja uneksia, katsella liikettä
ja vilinää ympärillään, ja samalla elää niissä aatoksissa, jotka tulevat ja
menevät, mutta jättävät aina askelensa sijat jäljelleen--liekö siihen
missään sopivampaa paikkaa kuin tässä?
1893.

NÄKÖALA PIETARINKIRKON TORNISTA.
Siirtäisin ja siirtäisin mielelläni ottamasta kuvatakseni itse Roomaa,
joka lepää tuossa jalkojen alla. Mutta uudestaan ja aina uudestaan
kääntyy siihen silmä ja takertuu sen yksityiskohtiin. Näin täältä
katsellen ei se kuitenkaan ole se, miksi sitä olin kuvaillut ja joksi sitä
luultavasti kaikki muukalaiset kuvailevat. Sillä se ei tee ollenkaan sen

»vanhan» Rooman vaikutusta, jota siltä odottaisi. Vanha on täälläkin,
kaiken vanhan pesäpaikassa, peittynyt uuden alle. Uudet palatsit, uudet
kivimuurit ja vähän vanhemmat kirkon tornit, joita on kuin seipäitä
suuressa pieleksessä, peittävät ne rauniot, joita niin mielellään näkisi.
Forumista ei löydä kuin muutamia pilareita tarkalla etsimisellä.
Riemuportit ja voittajakeisarien kunniapatsaat peittyvät laaksoihin.
Ainoastaan muuan pyöreä lasikatto ilmaisee, missä seisoo Panteon,
johon kaiken maailman jumalat olivat kokoontuneet nauttimaan
suvaitsevaisuudesta, mihin maailma kerran oli päässyt, mutta mistä se
nyt taas on niin kauaksi eksynyt. Mutta on kuitenkin yksi raunio, jota
eivät vuosisadatkaan ole saaneet alleen haudatuksi. Se on Kolosseum,
flavilaisten keisarien vanha sirkus, jossa gladiaattorit taistelivat, jossa
jalopeuroja ruokittiin kristittyjen lihalla, joka on saanut palvella
keskiajan paroonien linnoituksena ja josta on vedetty suunnattomat
määrät rakennusaineita palatseihin ja kirkkoihin. Mutta ei sittenkään
ole siitä saatu lohkotuksi kuin puolet. Toinen seinä seisoo vielä miltei
entisensä korkuisena, se on kuin vuori rotkoineen, on jättiläispääkallo
onteloineen, on niinkuin vanhan maailman valtiaan aivokoppa, josta
sisältö on juossut kuiviin ja jonka silmän reiät tuijottavat loistottomina
ja aatteettomina tyhjyyteen. Kaikista päivän häikäisemistä valkoseinistä
huolimatta erottuu sen ruskea ryhmä, joka, kun päivän säteet siihen
sattuvat, on kuin hehkuva tiilikoko. Olen nähnyt sen toisessakin valossa,
ilotulien hehkussa. Karnevaalin aikana se valaistiin bengaalitulilla.
Silloin oli se, kun tulta ja tulikiviä näytti syöksyvän kaikista sen
aukoista, kuin maanalaisen tulivuoren, kuin itsensä helvetin hehkuva
kita.
Kolosseumin luona on Konstantinin riemuportti, ja sen alitse alkaa
ikivanha, maailman kenties vanhin ja vankin maantie Via Appia.
Alkuosa sitä on peitossa tai hävitetty, vasta tuolla, missä Campanian
laidassa ylenee pyöreä, linnoituksen tapainen Sesilia Metellan
hautahuone, alkaa erottaa tuon sotatien pohjaa, joka suorana linjana
juoksee läpi koko Italian. Sen tien varressa ovat katakombit ja jätteitä
Roomalaisten hautakammioista, kolumbaarioista. Siellä on myöskin
Karakalla-keisarin rakentama kylpylaitos, johon aikoinaan mahtui
kolmetuhatta uimamiestä ja jonka rauniot vieläkin vetävät vertoja
Kolosseumille. Mitä ovatkaan kaikki nykyajan mukavuudet tämän
saunarakennuksen rinnalla. Viileäin palatsimaisten holvien alla voivat

siellä vapaat kansalaiset viettää päivät päästään kylpien, kävellen,
voimistellen, lukien ja keskustellen päivän tapahtumista. Nykyaikaiset
klubiolot ovat vain heikkoa jäljittelyä siitä, mihin Roomassa sillä alalla
jo oli kehitytty.
Tuolla näkyy sitten Kolosseumin yli monista kirkolliskokouksistaan
mainion Lateraanin kirkon katto, jonka harjalla seisoo koko uusi
testamentti kaksinetoista edusmiehineen. Siellä on sen yhteydessä nyt
museoksi muodostettu vanha Vatikaani, joka yksinkertaisuudellaan
muistuttaa niitä aikoja, jolloin katolinen kirkkokin vielä oli
yksinkertainen ja hallitsi maailmaa sisällisellä mahdillaan. Aivan
lähellä sitä on sitten kirkkorakennus, joka kätkee sisässään tämän
saman kirkon ja koko maailmankin suurimman humbuugin. Siellä ovat
pyhät portaat eli scala santa, jotka tarun mukaan ovat Jerusalemin
temppelistä tuodut ja joita myöten polvillaan nousevalle suodaan
vuosikausien, en muista monenko, synninpäästö. Niitä myöten konttasi
aikoinaan Lutheruskin, mutta kääntyi päähän päästyään kivakasti
ympäri päättäen tiukasti mielessään, että jos ei usko auta, niin eivät
ainakaan tämmöiset teot; ja niitä myöten näin minä vielä
nykyaikaistenkin syntisten pyrkivän autuuttaan kohti.
Ja kun silmä kerran on kirkontorneihin kiintynyt, niin alkaa se hypellä
rististä ristiin. Ja ne ne ovatkin, jotka muodostavat päävaikutuksen
Rooman kaupungin katselijaan. Koetan niitä lukea, mutta haihdun pian.
Eikähän se ole kuin pieni osa, joka nousee yli palatsien ja muiden
rakennusten. Suuri joukko kaikkein vanhimpia on aikojen kuluessa
hautautunut asuinhuoneiden seinien väliin. Vasta silloin, kun on tullut
rukoushetki illoin tai aamuin ja kaikkien kirkkojen kellot ilmoittavat
siitä, tuntee niiden paljouden. Tänne kuuluu se nytkin niin selvästi,
suuret äänet sulavat pieniin ja kaikki pyrkivät kuin yhtyneenä virtana
Pietarin kirkon kupoolia syleilemään.
Jo olisi aika astua alas. Johan on ehtinyt tarttua mieleen tuo kuva, jonka
muodostaa sininen meri, ruskea tasanko, sinisen vihreät,
vaaleahuippuiset vuoret ja punertavan valkea kaupunki lukemattomine
ikkunoineen ja huippuineen, ja siellä täällä kohoaa jostakin puistosta
suippo kuusen muotoinen sypressi ja petäjän sukuinen pinia, jonka
solakan varren päässä oleva tuuhea latva