Minkä mitäkin Italiasta | Page 4

Illalla en ollut vielä saanut oikeaa käsitystä siitä, minne olin tullut.
Rautatieaseman puolipimeässä rannassa oli ollut rivi soikeita
korkeakokkaisia venheitä, mustia kuin ruumiskirstuja. Tietämättä
oikein, kuinka se oli tapahtunut, tapasimme itsemme istumasta yhdessä
niistä, puoleksi makaavassa asennossa katoksen alla eteen vedettyjen
uutimien takana. Kun ne siirrettiin syrjään ja katsottiin ulos ikkunasta,
oli venhe jo liikkeessä, vaikkei kuljettajaa näkynyt. Ainoastaan melan
loiske, hitainen ja määrä-aikainen, kuului selän takaa perän puolelta.
Katuhan se kai oli, jota myöten kuljettiin, koska oli taloja kahden
puolen, haaveellisia, kummallisia, kuutamon valaisemia-- ja koska oli
katulyhtyjä, jotka veteen kuvastuivat.
Mutta ei kuulunut sitä yöllistä myrinää, joka ei koskaan lakkaa suurissa
kaupungeissa, ei kavion kalsketta, ei pyöräin kolinaa. Ei muuta kuin
soutajan huuto silloin tällöin vastaantulijalle, ja gondolat suhahtavat
toistensa ohitse salaperäisesti kuin kaksi ankeriasta kivien lomassa; tai
kulustamme syntyneen laineen loiskaus, kun gondolamme hiljaa hipui

jonkin vanhan palatsin seinäviertä.
Onko tämä todellakin aina näin olevaa? ajattelin. Eikö kaupunki, jokin
rantakaupunki, sattumalta ole joutunut veden alle? Mutta onhan tuossa
rappuset, jotka varta vasten vievät veden rajaan, on paalurivi jokaisen
edustalla, jossa levollisesti keinuu venheitä ja pursia. Ja onhan aina
vähän päässä siltoja yhdistämässä rakennuksia toisiinsa. Heikon
kuutamon valossa luulen näkeväni, että nuo talot ovat melkein kaikki
marmorista niinkuin sillatkin. Niiden päädyissä ja harjoilla häämöttää
veistoksia, toiset rauhallisissa asennoissa, toiset heittäen jalkaa tai
nostaen kättä, yhä vielä niinkuin monta sataa vuotta takaperin. Mutta ne
vilahtavat vain, samalla kun toisia tulee sijaan, joista muutamat
kasvavat kirkon torneiksi, kupooleiksi tai selittämättömiksi
huippu-olennoiksi.
Poiketaan sivukanaville, kaitaisille ja ahtaille, luikerrellaan
loppumattomiin, milloin oikealle, milloin vasemmalle, ohi ovien ja
veden rajaan ulottuvien ikkunoiden. Rakennukset näyttävät häipyvän
pilviin, missä asuu varmaankin koko kansa ihmisiä yhteen sullottuina,
mutta tulia ei näy missään, ei kuulu hiiskahdustakaan, vaikkei ole vielä
puoliyökään käsissä. Ei, kyllä tämä sittenkin on autio kaupunki, jonka
asukkaat ovat vedenpaisumusta paenneet.
Ne olivat yöllisiä epämääräisiä vaikutuksia.
* * * * *
Mutta nyt on aamu, ja astuttuani ulos asunnostani näen minä olevani
leveällä kadulla, oikealla kadulla tai oikeammin siltarannalla. Se
kääntyy kaareksi sisään päin, ja niin pitkälle kuin silmä kantaa, kulkee
sitä myöten edestakaisin alituinen leveä ihmisjono aina tuon tuostakin
luokille kohoten ja ahtautuen yhteen siltain kohdalla, joita on
rakennettu mereen päättyvien kanavien poikki.
Se näky, mikä tässä aukeaa, on maailman satumaisimpia.
Rannaton, autio meren selkä siintää yhtäältä, toisaalla, tuossa
likempänä, on suuria purje- ja höyrylaivoja, pieniä purje- ja
höyrypursia, mitkä ankkurissa, mitkä kulkemassa, ja niiden välissä kuin
salakkoina suurten kalojen lomassa lukematon parvi gondoloita sinne
tänne suikkelehtamassa.
Gondolan perässä pienellä kapealla kannella nyökkää kuljettajan
vartalo sopusointuisessa, plastillisessa soudussa. Se on niin säännöllistä
ja viihdyttävän tuudittavaa, että tulee vastustamaton halu lähteä sen

keinuteltavaksi.
* * * * *
Ei kuulu maailman melua, ei huutoja, ei kärryjen kolinaa, vesi vain
lipattaa ja gondolan kuljettajan airo vain silloin tällöin loiskahtaa.
Ollaan vesillä ja kuitenkin kaupungin keskessä. Palatsit kohoavat taas
kahden puolen, mutta ei painavina ja uhkaavina niinkuin yöllä, vaan
keveinä ja ystävällisinä ja niinkuin uisivat veden pinnalla ja aikoisivat
siinä paikassa vielä ylemmäkin kohota ja liikkeelle lähteä.
Kuinka monta kertaa on sanottu ja kuitenkin aina uudelleen sanottava:
mikä mainio ympäristö viihdyttämään uupunutta mieltä! Todellisuus
muotoineen, väreineen ja liikkuvine elämineen ei ole liian kaukana
unohtuakseen, sillä rannoilla, veden pinnalla ja silloilla ja parvekkeilla
on liikettä ja elämää, mutta ei myöskään liian lähellä häiritäkseen ja
hermostuttaakseen ja sekoittaakseen omia aatteitani.
Soudellaan syvälle kaupungin sisään, väylä kapenee, rannat puristuvat
toisiinsa, vesi muuttuu virtavaksi, pakovesi pyrkii ulos, käännytään
takaisin, annetaan virran viedä, lasketaan kivisen laiturin kylkeen,
jätetään gondola ja noustaan maihin, syvennytään kaupunkiin, ja ollaan
aivan toisessa maailmassa, jossa ei ole aavistustakaan merestä.
Kapeat pienet kadut kuin solat luikertavat eksyttävässä harhalinnassa,
et tiedä, minne menet, mutta menet sinne, minne vie vahvin ihmisvirta.
Välistä ei mahdu kuin yksi toistaan sivuuttamaan, välistä levenee sola
kuin pieneksi pihamaaksi, johon silloin ovista ja ikkunoista vuotaa
hedelmä- ja kukkaisvirta, jossa iloista kansaa kihisee huutaen,
tarinoiden ja laulahdellen ja sitroja ja mandoliineja soitellen. Välistä
tulee vastaan laajempi tori, jossa vanhan vanha, homehtunut,
sammalinen veistokuva seisoo alituisesti lirittävän vesisäiliön keskessä,
minkä reunoilla päiväpaisteessa istuu joutilaita avopäisiä vaimoja ja
leikkii pajattava lapsiparvi, ryysyinen, kiherätukkainen ja
mustasilmäinen.
Siinä on kirkko, sen ovi on auki, käyt sinne, kaikki melu katoo.
Himmeässä valossa hiipii äänettömiä olentoja, siellä täällä tuikkii
muutamia kynttilöitä ja heikosti kuuluu jostakin messupapin etäistä
hyminää.
Tulet ulos, syvennyt uudelleen äskeisille sokkeloisille urille, seuraat
nimettömien katukanavien reunoja, kiipeät sillan poikki, kuljet ja kuljet
tietämättä ja tahtomattakaan tietää, minnekä tulet.

Ja tietämättäsi tulet yht'äkkiä suurelle, soikealle torille. On niinkuin
tulisit takapihalta suoraan kuninkaan linnaan, satumaiseen,
häikäisevään, itämaiseen. Koko lattia laskettuna hienolla sileällä kivellä,
joka niin viihdyttävästi ottaa vastaan jalkaa, joka sitä koskettaa. Tori
tohvelien ja silkkikenkien kävellä, ja jota ei koskaan hevosen kavio
eikä vaunun pyörä ole kuluttanut. Kolmella kulmalla pilarikäytävä,
kolmen yhtämittaisen palatsiseinän sivulla, sisällä kaikki Bagdadin
kivet, kullat ja hopeat kimallellen siloisten lasien läpi. Neljännellä
kulmalla kummallinen epäsäännöllinen kirkko, jonka päädyssä paistaa
kultaiselle pohjalle sovitettuja mosaikkimaalauksia, jonka seinät ovat
moniväristä marmoria, jonka