Minkä mitäkin Italiasta | Page 3

olisi ollut edes suora mäki laskettavana. Mutta se mutkitteli nyt
alas niinkuin oli äsken mutkitellut ylös, nakkasihe milloin yhdelle
puolen laaksoa milloin toiselle, puski milloin tunnelin seinään milloin
siitä ulos ja näytti vain vauhtinsa avulla pysyvän kiinni kohtisuorissa

kallioissa.
Siinä menossa ei kauan kestänyt ennenkuin lumet hävisivät ja maisema
alkoi saada uusia muotoja. Puuhuoneet katosivat ja sijaan tuli kivestä
rakennettuja kyliä. Samalla tein sen huomion, että vuorten rinteiltä
väheni metsät. Pitkät matkat oli vain kaljua ruskeata kalliota, joka
monissa paikoin oli murennut kuin rapakivi. Sitä mukaa tulivat
näköpiirin ääriviivat pyöreämmiksi ja pitkulaisemmiksi, joka kaikki
ennusti sitä, että oli tulemaisillaan alanko. Rautatien myötämaat eivät
myöskään olleet niin törmäisiä kuin ennen. Tie oikeni oikenemistaan ja
löysi jokilaaksoja, seurasi niitä ja sen mutkat kävivät
pitkäveteisemmiksi.
Uupuneena yön valvomisesta ja alituisesta katselemisesta vetäysin pois
ikkunasta ja paneusin pitkälleni nukkuakseni.
Lienenkö siinä nukkunut muutamia tunteja, kun heräsin ja--heräsin
Italiassa.
Lukemalla entisaikain kirjailijain kertomuksia heidän tulostaan Italiaan
olin kuvaillut, että se tapahtuisi vähitellen ja asteittain, että ensin
tulisivat ensi tuulahdukset ja sitten toiset, kukin vähän
voimakkaampana, kunnes vihdoinkin oltaisiin Italiassa, oikein
tietämättä, missä se oli alkanut. Olin jo edeltäpäin siitä nauttinut.
Mutta näinä nopean kulun aikoina saattaa tapahtua, että kun nukkuu
yhdessä maassa, niin herää jo toisessa. Enkä tahdo sanoa, että nautinto
siitä olisi pienempi.
Kun olen avannut vaunun ikkunan ja nojautunut siitä katselemaan ulos,
en tosin ensin näe muuta kuin pienen aseman ja muutamia talonpoikia,
jotka seisovat häkkiaitaa vastaan nojaten ja katselevat junaa sillä
joutilaan ihmisen katseella, jolla he arvatenkin joka päivä samanlaista
junaa katselevat. Aseman takana on laakea kenttä, jonkinlainen harvaan
ja säännöllisesti istutettuja puita kasvava pelto, jonka ruskeasta
pinnasta pistää esiin mataloita, valkoisia rakennuksia. Siinä ei ole vielä
mitään erinomaista.
Mutta missä on lumi ja missä ovat vuoret?
Ennenkuin kuitenkaan ehdin siihen kysymykseen vastata, tunkee eräs
toinen vaikutus päälleni ja saa minut vähäksi aikaa kokonaan valtaansa,
niin kokonaan, että se melkein herpaisee sielun ja ruumiin ja sulattaa ne
kuin yhteen. Ja se on ilma ja sen ilman ihana tuoksu, joka sen tekee.
Kukkain tuoksua se ei voi olla, sillä kaikki on ympärillä kulona.

Heilimöivän ilman hajua ei myöskään, sillä vilja on jo aikoja sitten
korjattu. Eikähän täällä ole myrttipuitakaan, jotka sen tuoksun
antaisivat. Mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ne kaikki ja kaikki
maailman suloisimmat lemut yhteensä olisivat alkaneet maasta kohota
ja ilmaan levitä. Heikosti muistelen sen joskus ennen tunteneeni
tyyninä, kuivina kesä-iltoina siellä kotona, kun jostakin kaukana
palaneesta suosta tai metsästä tai kaskesta kantautuu niiden ilman
autereeseen yhdistynyt lemu. Mutta tämä on hienompaa, puhtaampaa ja
niin sanoakseni jalompaa. Se on jotakin vahakynttilän ja suitsutuksen
sekaista, sen voisi myöskin ajatella nousevaksi ruusupuista tehdyn
rovion sijalta; mutta arvatenkin on se vain itse maan mehua ja noiden
hedelmäpuiden hengitystä.
Tekisi mieli sulkea silmät, estää näköaistin sekoittamasta sitä
tunnelmaa, johonka ainoastaan hengittämällä voi tulla. Mutta silmä
hakee sekin osansa ja löytää sen.
Lumi ja vuoret? Äskenhän olimme niiden keskessä, mihinkä ne nyt
ovat joutuneet?
Tuollahan ne ovatkin... Pitkin vaunun kuvetta ja rautatierataa pitkin
katsellen näkyy ensin tuossa lähellä olevan sillan kaaret ja vähän
edempänä toisen. Ne ovat vanhoja harmaita holveja, kuka tietää, kuinka
monta sataa vuotta sitten rakennetuita. Niiden alitse siintää muutamia
majoja ja jokin tuuhea puu. Ja ylitse ... siellä ovat vuoret ja lumi.
Nuo julmat jättiläiset, jotka äsken olivat tukehduttaa syleilyynsä, jotka
tuntuivat niin kömpelöiltä, raaoilta ja epäystävällisiltä huokuessaan
kylmyyttään ja kolkkouttaan, ovat nyt muuttuneet hienoksi, lempeäksi,
herttaiseksi kaukaisuudeksi. Se on leveä, sinisen ruskea ryhmä, joka
asteittain kohoaa ja kohotessaan väriltään vaalenee. Siinä, mihin
aurinko sattuu, on vaaleita pitkulaisia pilkkuja. Kuta ylemmä silmä
nousee, sitä enemmän niitä ilmaantuu ja viimein ne muuttuvat yhdeksi
ainoaksi lakanaksi. Lakana on silkkiä, ja pinnat, joita se peittää,
hohtelevat kuin sametti. Silmä luulee tuntevansa samaa hyväilyä kuin
minkä tuntee käsi, kun se silkkiä ja samettia hivelee. Siinä näkee ensin
vain värejä niinkuin gobeliinimatossa, mutta kun vähän aikaa sitä
tarkastaa, niin esiintyvät muodot ja pienetkin yksityiskohdat lähempänä
rinteillä: vaaleat kirkontornit ja pienet kaupungit, matalat selänteet ja
vähän korkeammat mustemmat metsät ja lumiset lakeudet niiden
välissä.

Mutta kaikkein ylimpänä on itse rajaviiva. Ja se rajaviiva saa minut
yhdessä hetkessä ymmärtämään kaikki, mitä on sanottu, ja mitä olen
nähnyt Italian taiteesta: sen hienoudesta, sopusuhtaisuudesta,
ihanteellisuudesta ja muotojen puhtaudesta. Se tuskin erottuu tuo viiva
taivaasta ja pilvistä. Mutta se erottuu siitä kuitenkin kuin tuskin näkyvä
liitos maan ja taivaan välillä. Samalla kun se on toisen viimeinen
huippu ylöspäin, on se toisen ensimmäinen aste alaspäin. Enkä minä
enää ihmettele, miksi ne vanhat mestarit katsoivat luonnolliseksi
sovittaa samaan kehykseen taivaat ja maat ja asuttaa ne molemmat ja
miksi heidän taulunsa kuitenkin tuntuvat niin inhimillisen
luonnollisilta.
Junan taas kulkiessa eteenpäin poistuu maisema poistumistaan ja
laskeutuu alppien ääriviiva yhä alemma, muuttuen lopulta
sinenpunertavaksi aallon harjaksi, joka ei liiku, mutta kuitenkin elää
--niinkuin vanhoissa freskomaalauksissa elää suuren taiteilijan vetämä
kauneuden viiva vielä sittenkin, kun vuosisatain vaikutukset ovat siitä
kuluttaneet pois sen värit ja aivan näkymättömiksi hanganneet niiden
hellemmät vivahdukset.
1893.

VENETSIASSA.