Mestarin nuuskarasia | Page 5

tahdo
myöntää. -- Ah, mitä näen minä! Tuolla hän istuukin ikkunassaan
varmaankin odottaen, että Vilho näyttäytyisi! Oi, nyt ymmärrän kaikki!
Ilkeä, petollinen Vilho! Minä olin siis kuitenkin oikeassa, kun sen
tapaista hänestä epäilin. Oi Vilho, kuinka saatoit noin teeskennellä,
kuinka saatoit noin kavalasti pettää uskollisen Marisi!
NELJÄSTOISTA KOHTAUS.
_Mari. Vilho (perältä)._
VILHO _(raottaa ovea. Erikseen)_. Hän näyttää olevan yksin. _(Tulee
sisään)_.
MARI _(erikseen)_. Ah, tuossa hän on!
VILHO. Luulin sinun vielä kyökissä oleskelevan, armas Mari.
MARI _(erikseen)_. Kuinka viaton hän on olevinaan! Oi, petturi!
VILHO. Mutta sinä kenties jo rupesit minua ikävöimään, samoin kuin
minäkin sinua.
MARI _(erikseen)_. Mikä hävyttömyys! _(Ääneen halveksien)_. No,
joko nenäsi lakkasi vuotamasta?
VILHO. Nenänikö vuotamasta? _(Erikseen)_. Janne on kielinyt -- minä
olen hukassa! _(Ääneen)_. Kyllä -- kiitos kysymästä -- kyllä se jo
taukosi. Eikä se varsin pahasti päässytkään vuotamaan.
MARI. Suotta sinä teeskentelet. Minä tiedän jo kaikki. Janne on
minulle kertonut. Oi, Vilho!

VILHO. Sinä sen siis tiedät -- _(Rukoillen)_. Armas Mari! Suo minulle
anteeksi!
MARI _(kylmästi)_. Siis myönnät, että olet minua pettänyt?
VILHO. Tosin sen tein, mutta minä --
MARI. Myönnät, että sulla oli tämä salaisuus jo ennen kuin minua
kosit.
VILHO. Paljoa ennen, armas Mari, paljoa ennen.
MARI. Ja kuitenkin rohkenit minut omaksesi pyytää! Oi, kehnoutta!
VILHO. En sitä niin suureksi esteeksi arvannut.
MARI. Et arvannut niin suureksi esteeksi! Oletko järjiltäsi, vai
pilkkaatko minua?
VILHO. Luulin voivani luopua --
MARI. Mutta nyt huomaat sen mahdottomaksi, niinkö?
VILHO. Sitä en juuri tahdo sanoa, mutta kiusaus oli suuri, ja ihminen
on heikko. Aikaa voittaen kyllä tapani parantaisin.
MARI. Noin tyynesti hän saattaa puhua!
VILHO. Niin, näethän, minä en tahdo lupauksia tehdä, joita en kentiesi
voisikaan täyttää.
MARI. Ihmettelen rehellisyyttäsi. Vahinko vaan, ett'et alusta alkaen
ollut noin suorapuheinen.
VILHO. Siinä tosin tein väärin. Mutta arvaathan, Mari, etten
uskaltanut.
MARI. Pelkäsit, tiedämmä, rukkaset saavasi.
VILHO. Enkä juuri sitäkään niin pelännyt, mutta tietysti olisi minulla
ollut vaikeampi voittaa rakkauttasi.
MARI. Niinkö arvelet! Tosiaankin! Pois, minä en tahdo sinua enää
nähdäkään!
VILHO. No, mutta kuulehan, Mari, tämä todellakin menee liian
pitkälle. Tosin olen pahoin tehnyt, mutta --
MARI. Sinä olit minua rakastavinasi, saadaksesi vaan minun rahani.
Mene, minä halveksin sinua!
VILHO. Mari, kuinka saatat, kuinka julkeat noin sanoa --?
MARI. Tämä hetki on meidät eroittanut. Mene, äläkä rohkene enää
tulla näkyviini!
VILHO. Mutta Mari! Maltahan toki mielesi! Semmoisesta
vähäpätöisestä asiasta -- --!
MARI. _(Ottaa kihlasormuksen sormestaan ja heittää sen

ylenkatseellisesti Vilholle)_. Tuossa on sormus! Pidä se muistona
tyttöhupakosta, joka sinua niin lämpimästi rakasti, vaan jonka sinä niin
armahtamatta petit! Oi, Vilho --! _(Puhkeaa itkuun ja rientää
vasempaan)_.
VIIDESTOISTA KOHTAUS.
_Vilho (yksin) _.
VILHO. Mutta, Mari, kuulehan toki! Saatatko todellakin olla noin kova?
Mari! -- Ei, hän ei minua enää kuule. Voi, onnetonta, minua! Voi,
miksi en voinut olla koskematta tuohon kirottuun rasiaan! Noin minun
nyt kävi! Ja itse olen kaikkeen syynä. Oi surkeutta, oi kauheata
onnettomuutta, jota varmaankaan en kantaa voi!
KUUDESTOISTA KOHTAUS.
_Vilho. Blom._
BLOM _(nuuskaten)_. Mainio herra, tuo! Ei tinkinyt eikä kysellyt
edeltäpäin työpalkkaa, niinkuin muutamat nykyaikaan ovat tavakseen
ottaneet. No mitä nyt, kuinka sinä noin surkealta näytät, poikaseni?
VILHO _(ottaa nolomielisenä lakkinsa ja aikoo lähteä)_. Hyvästi nyt,
setä kulta!
BLOM. Mitä aiot? Eikö sinun pitänyt syömän aamiaista täällä?
VILHO. Ei mitään aamiaista enää! Hyvästi vaan ja kiitoksia kaikesta
hyvyydestänne ja ystävyydestänne!
BLOM. Mitä hullua! Tämähän on niin juhlallista kuin ijäksi talosta
lähtisit. Mitä täällä on tapahtunut?
VILHO. Välimme on rikkoutunut.
BLOM _(osottaa itseensä)_. Meidänkö välimme?
VILHO. Ei vaan Marin ja minun.
BLOM. Marin ja sinun?
VILHO. Niin, näethän _(ottaa sormuksen lattialta)_ -- tuossa on
kihlasormus -- hän heitti sen pois -- hän ei siitä enää huoli -- minä en
enää ansaitse sellaista tyttöä kuin Mari on -- minä olen häntä loukannut,
pahoin loukannut. _(Nyyhkii ja pyyhkii silmiään kädellään)_.
BLOM. Lempo vieköön, jos minä tätä ymmärrän! Selitä tarkemmin,
puhu suusi puhtaaksi, sanon minä!
VILHO. Suoraan sanoen, minä panin nuuskaa nenääni ja hän -- Voi,
voi, en minä voi sitä kertoa --!
BLOM. Mitä hittoa! Koska se tapahtui?
VILHO. Vast'ikään. Setä unhotti tänne nuuskarasiansa, kiusaus oli niin

suuri, minä en voinut sitä vastustaa, vaan pistin tuota kirottua
hiukkasen nenääni. Janne samassa tuli sisään ja näki toimeni.
Hämmästyneenä juoksin minä ulos, ja kun tulin takaisin, oli Mari täällä
ja tiesi kaikki. _(Nyyhkii)_. Uh-uh-uh!
BLOM. Ja sentähden hän antoi sormuksen sinulle takaisin?
VILHO. Ei mitään muuta syytä hänellä ollut.
BLOM. Luulen sinun laskevan tässä leikkiä kanssani, mies!
VILHO. En, lempo vieköön, laskekaan; se valitettavasti on täyttä totta.
Tiedättehän itsekin, kuinka hän inhoo nuuskaamista. Hän sanoi minua
teeskentelijäksi ja petturiksi, soimasi minun kosineen häntä rahojen
tähden, sanoi halveksivansa minua, kielsi minua tuon koommin
tulemasta hänen näkyviinsä, ja mitä kaikkea hän lieneekään lausunut.
Uh -- uh!
BLOM. No, kaikkia kuulla pitää! Mutta odotahan! Missä hän on nyt?
Kyllä minä hänelle lakia luen, minä!
VILHO. Älkää herran tähden! Viatonhan Mari on. Syy on minun,
ainoastaan minun. Minkätähden hänelle valehtelin? Minkätähden en
hänelle heti totuutta ilmaissut? Minun