Mestarin nuuskarasia | Page 4

varma siitä, että jo olen päässyt tuosta
pahasta tavastani. -- Mitähän, jos nyt todellakin pistäisin tuota rahtuisen
nenääni? Koetteeksi vaan. Olisinkohan silloin sanani syöjä? Mitä vielä,
kun en sitä kerran himon pakosta tee, vaan ainoastaan koetellakseni
itseäni. Mutta jos sattuisi joku tulemaan? Eikös mitä, tuossa tuokiossa
se on tehty. Noh, olkoon menneeksi! _(Aikoo juuri nuuskata, kun Janne
äkkiä astuu sisään. Vilho pistää nuuskarasian taskuunsa)._
KAHDEKSAS KOHTAUS.
_Vilho. Janne._
JANNE. Onko herra sulhainen nähnyt täällä mestarin nuuskarasiaa?
VILHO. Mestarinko nuuskarasiaa? E-e-ei, en minä muista sitä
nähneeni.

JANNE. Kummallista! Hän sanoi jättäneensä sen tänne pöydälle.
VILHO. Vai niin, vai tänne pöydälle? Mutta en minä sitä ainakaan näe.
JANNE. En minä myöskään. _(Erikseen mennäkseen)_. Miksi hän noin
kummalliselta näyttää -- --?
YHDEKSÄS KOHTAUS.
_Vilho (yksin)._
VILHO. Lempo vieköön, kuinka tuo mies minua säikähdytti! Onneksi
ei hän kumminkaan mitään huomannut. Hän varmaankin olisi heti -- --
-- Mutta nyt joutuisasti ennenkuin muita ennättää tulla. Jos asettuisin
tuonne noiden kasvien taakse, ollakseni paremmin kätkössä. Kas noin;
täältä minua ei kukaan näe, siitä voin olla varma. Eikös hittoa! Tuolla
istuu Eva Ruusunen vastapäätä ikkunassaan ja katselee aivan suoraan
tänne. No, mutta täällä kartiinin takana? Kas, täällä on hyvä, vallan
hyvä! Hiljaa! luulin kuulleeni astuntoa! -- -- -- Ei, ei, luulottelua se
vaan lienee ollut. Noniin! _(Nuuskaa kuumeentapaisella kiivaudella)_.
Ah, kuinka ihanata, kuinka taivaallista! Kuinka, se virkistää ja
vahvistaa! Tulen aivan kuin toiseksi ihmiseksi! Sydämeni käy niin
keveäksi, koko olentoni muuttuu! Oi, kuinka onnellinen, kuinka autuas
olenkin! Ah! Vielä kerran -- ja toinen -- kolmas -- neljäs -- ja viides --!
KYMMENES KOHTAUS.
_Vilho. Janne._
JANNE _(kovalla äänellä)_. Prosit, herra hyvä! Ha, ha, ha, ha!
VILHO. Ai! _(Kavahtaa ja pudottaa samassa rasian lattiaan)_.
JANNE. No, herrallako rasia olikin! Ja te, joka ette koskaan nuuskaa
käytä! Ha, ha, ha, ha!
VILHO. Suokaa anteeksi -- nenäni rupesi vuotamaan -- minun täytyy
lähteä -- minä -- _(rientää ulos peräovesta)_.
YHDESTOISTA KOHTAUS.
_Janne (yksin) _.
JANNE. »Nenäni rupesi vuotamaan!» Kyllä kaiketi! Ha, ha, ha, kissa
vieköön tuon pässinpään! Kuka olisi häntä älykkääksi luullut!
Päästäkseen Marin suosioon hän on soimaavinaan nuuskaamista, ja
kuitenkin hän salavihkaa itse nuuskaa. Eikä Marilla ole asiasta
aavistustakaan. Tuopa oli hyvä juttu, hahaha! Mutta, peijakas, minäpä
ilmoitan Marille koko salaisuuden, sen totta tosiaankin teen! Kun vaan
häntä tapaan, kerron heti kaikkityyni. Saapas nähdä kuinka sitten
sulhasen käy, ha, ha, ha! Taikka -- en aluksi kerrokkaan asiata suoraan,

vaan kiusaan häntä ensin vähäisen, koska hän on niin ylpeä,
mokomakin! No, lempo vieköön, nyt tulee hauskaa, nyt tulee oikein
hauskaa! Ha, ha, ha! _(Kerää nuuskan rasiaan, jonka sitten pistää
taskuunsa)_. Kas, tuollapa' hän tuleekin! No, sehän sattui parhaaseen
aikaan.
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
_Janne. Mari._
MARI. Kas niin, nyt on aamiainen valmiina. Mutta missä on Vilho?
JANNE. Hm --!
MARI. Eikö Vilho ole täällä?
JANNE. Kyllä hän täällä oli, mutta taisi tulla vähän kipeäksi.
MARI _(levottomasti)_. Kipeäksi! Mitä sinä sanot?
JANNE. Ei vaaraa mitään. Nenänsä rupesi vaan vuotamaan. Mutta
kaiketi se jo on lakannutkin, ha, ha, ha!
MARI. Mitä sinä noin naurat?
JANNE. Muuten vaan, kun tuo sulho on niin kovin arka; kun niin
vähästä säikähtyy.
MARI. Mitä tuossa nyt lörpöttelet? Puhu suusi puhtaaksi!
JANNE. No niin, en minäkään ole sitä ennen uskonut, mutta nyt sen
tulin näkemään. Kun tulin äsken sisään, seisoi sulhanen tässä ikkunassa
ja -- No, no, sama se, minua tuo ei kumminkaan liikuta. Mutta, lyhyesti
sanoen, hän parkasi säikähdyksestä minut nähdessään, sanoi ruvenneen
nenänsä vuotamaan ja töyttäsi kuin nuoli ovesta ulos.
MARI. Mitä ihmettä! Mitä hän sitten teki tuolla ikkunan luona?
JANNE. Ohoh, niin huononako neiti minua pitää, että menisin toisten
salaisuuksia ilmoittamaan! En toki semmoista tekisi; en varsinkaan kun
siitä onnettomuuksia voisi seurata, niinkuin tässä kohden tapahtuisi.
Ohoh, olisinpa silloin aika lurjus!
MARI _(kiivaasti)_. Sano heti asia minulle! En minä siitä kenellekään
puhu, sen lupaan.
JANNE. En tohdi sitä ilmaista, en millään tavalla; sulho iskisi minuun
ijankaikkisen vihansa. Kuitenkin varottaisin teitä, neiti, panemasta liian
suurta luottamusta miehiin ja heidän vakuutuksiinsa, olkoonpa sitten
mies vaikka oma sulhokin.
MARI. Mitä rohkenet sanoa?
JANNE. En mitään muuta kuin että sulhasenne teitä -- pettää!
_(Erikseen poismennessään)_. Kas niin, nyt sinulla on hetkeksi

miettimistä, senkin prinsessa! Ha, ha, ha!
KOLMASTOISTA KOHTAUS.
_Mari (yksin)_.
MARI. Pettää minua!? Oma Vilhoni! Voisiko se olla mahdollista!
Saattaisiko hän olla minulle uskoton! Eikö mitä! Tuo oli vaan Jannen
juonia. Ja kuitenkin, jotakin perustusta lienee hänellä yhtäkaikki ollut,
ei hän muuten olisi rohjennut sellaista syytöstä esiintuoda. -- Vai niin,
täällä ikkunan luona siis! Tosin näiden kasvien suojassa on hyvä
lymypaikka, mutta en täällä mitään epäiltävää voi huomata. Ooh,
kuinka yksinkertainen olenkin! Hän varmaan puheli jonkun naisen
kanssa, joka käveli tästä ohitse. Mutta mitä salaisuuksia hän olisi
kahdenkertaisen ikkunan kautta voinut puhua? Olisivathan silloin
kaikki muutkin niitä kuulleet. Vaan jos he silmän iskulla vaihtoivat
ajatuksiaan? Tunnenpa erään rouvan täällä, joka sitäkin kieltä hyvin
ymmärtää, ja Vilho hänet myöskin tuntee. Vilho on häntä rakastellut,
niinkuin kaikki muutkin nuoret herrat, vaikk'ei hän sitä koskaan