Mestarin nuuskarasia | Page 2

sinä kuitenkin salasit minulta jotakin,
vaikka äsken väitit aina olleesi täydesti vilpitön minua kohtaan. Nyt
sinua siitä rankaisen. Katsos näin. _(Suutelee häntä)_.
NELJÄS KOHTAUS.
_Edelliset. BLOM (tulee oikealta työpuvussa, hyräillen vanhaa
rakkauden laulua. Hänen sisääntullessaan huudahtaa Mari: »ah, setä!»
ja sieppaa työnsä pöydältä; Vilho ottaa sanomalehden jota on
lukevinaan)._
BLOM. La, la, la, la -- No no, älkää ilveilkö vanhan sedän kanssa, kyllä
minä näin kaikki. Ja vaikka en olisikaan mitään nähnyt, pitäisihän
kuitenkin tietää, ettei Vilho täällä sanomalehtien tähden aamusta
varhain iltaan myöhään oleskele. Ha, ha, ha, ylös alasin se näkyy
sinulla olevankin, ha, ha, ha!
MARI. Kuinka sinä saatat olla noin häijy, setä!
BLOM. Olenko minä häijy, vaikka olen sinulle hankkinut niin
oivallisen ja sievän sulhonkin? Sillä se nyt on varma, että ilman minua
et sinä häntä ikinä olisi saanut. Ell'emme me Vilhelmin kanssa olisi
satunnaisesti tulleet tutuiksi klubissa noin kuukausi takaperin ja
ell'emme siellä olisi joutuneet niin hyviksi ystäviksi, ei hän luultavasti
koskaan olisi jalkaansa kynnyksemme ylitse astunut. Niin, kyllä sinun
vaan on minua hänestä kiittäminen, tipaseni!
MARI. Tuota setä aina kehuu. Mutta kuinka te oikeastaan tulitte niin
hyviksi ystäviksi? Sitä ette vielä ole minulle kertoneet.
VILHO. Minä olin tilaisuudessa tekemään sedälle pienen avun. Hän
näet oli unhottanut rahakukkaronsa kotiin, ja minä tarjosin hänelle
omani. Vähäpätöinen asia tykkänään, vaikka setä siitä nosti niin suurta

pauhua.
BLOM _(itsekseen)_. Voi sinua, veitikka! _(Ääneen)_. Aivan niin,
minä olin unhottanut kotiin _(arvellen ja tarkoittavalla silmäyksellä
Vilhoon)_ -- rahakukkaroni. _(Nuuskaa)_. Prosit, veljeni! Hahaha!
MARI _(uhkaa sormellaan)_. No, setä, setä!
BLOM _(pistää sukkelaan rasian taskuunsa)_. Voi, heikkari!
MARI. Et sinä koskaan muista, mitä olet minulle luvannut, setä.
BLOM. En muista, se on kyllä tosi.
MARI. Sinä olet auttamaton.
BLOM. Myönnetään, myönnetään. Mutta liian kovaa tuo kumminkin
on, kun ei omassa talossaankaan saa nuuskata.
MARI. Saathan sinä omassa kamarissasi ja verstaassa nuuskata niin
paljon kuin vaan haluat, ainoastaan minun kamarissani ja täällä
vierashuoneessa tulee sinun sitä välttää. Siitähän jo olemme sopineet.
BLOM. Mutta kuka sitä voi aina muistaa. Ja sitä paitsi minä nuuskaan
niin sievästi ja varovasti; harvat niin vähän panevat nuuskaa maahan
kuin minä.
MARI. Kyllä kaiketi! Siltä näyttävätkin matot ja huonekalut,
sanomalehdet ja, sanalla sanoen, kaikki paikat täällä kotona. Hyi, ei ole
mitään ilettävämpää kuin tuo nuuskaaminen! Etkö sinä kuitenkin voisi
siitä luopua, setä hyvä? Minä silloin pitäisin sinusta kahta vertaa
enemmän.
BLOM. Äläs vielä, tyttöseni! Siitä ei ilmoisna ikinä mitään tule.
Kieltäisinkö itseltäni parhaimman iloni tässä maailmassa? Eihän toki;
ennen sinun vihaasi kannan.
MARI. Mutta en ymmärrä, mitä iloa tuosta nuuskaamisesta voi olla.
BLOM. Sinä et ymmärrä sitä sentähden, kun et koskaan ole nuuskannut.
Mutta tahdotko, niin kerron sinulle sen hyödyn? Näes! Nuuskaaminen
elähdyttää sielua ja ruumista, se selvittää ajatukset ja auttaa meitä
tyytyväisyydellä vastaanottamaan ja kantamaan kaikki harmit ja
vastukset. Mikä se on, joka aamuisin avaa silmäni unen ummistuksesta?
Mikäs muu kuin nuuska! Mikä valtuusmiesten kokouksissa antaa
minulle viisaat ajatukset ja neuvot kaupungin eduksi ja hyödyksi? Ei
muu kuin nuuska! Mikä estää minua lyömästä tuota Janne lurjusta joka
kerran, kun hän tärvää minulta jonkun työn? Nuuska, tietysti. Kuka on
kumppalini yksinäisyydessä, kuka lohduttajani murheessa, ilomestarini
kun nauraa tahdon? Nuuska -- ja aina vaan nuuska. -- Noh, ihmetteletkö

vielä, että nuuskaa rakastan?
MARI _(hymyellen)_. Mitä sinä, Vilho, pidät tuosta ylistysvirrestä?
Onko siinä järkeä vähääkään? Luuletko nuuskan koskaan tuollaisia
matkaan saavan?
VILHO. Hm, en tiedä. Se kaiketi riippuu tottumuksesta.
MARI. Lienee sen laita niinkuin tupakoitsemisenkin, arvatakseni. Onpa
tosiaankin onni, ett'et sinä, Vilho, nuuskaa etkä tupakoitse.
Tupakoitseminen sittenkin voisi käydä laatuun, mutta nuuskaaminen.
Hyi, se on oikein hirveätä! Eikö ole totta, Vilho?
VILHO. Epäilemättä, epäilemättä. Se on tosiaankin inhottavaa.
BLOM _(alkaa kovasti yskiä)_. Hm, hm!
MARI. Kas nyt on nuuska mennyt sedän kurkkuun! Mutta hyvästi nyt,
hyvät herrat hetkeksi! Kello on jo kohta kymmenen ja minun täytyy
mennä meille toimittamaan aamiaista. Hyvästi Vilho.
_(Heittää Vilholle suutelon ja menee vasemmalle)_.
VIIDES KOHTAUS.
_Blom. Vilho._
BLOM. Kyllä sinä vaan olet aika veitikka!
VILHO. Vaiti, herran tähden!
BLOM. Semmoinen riivattu veijari? Panee kokoon mokomankin
valhejutun ja kertoo sen sitten niin tavattomalla viattomalla
katsannolla.
VILHO. Älkää puhuko niin kovaa! Hän saattaisi kuulla.
BLOM. Rahakukkaroni olin unhottanut! Ha, ha, ha! No, otetaankos
sitten pikkuinen penni rahakukkarostamme? Ha, ha, ha! _(Tarjoo
nuuskaa)_.
VILHO. Ei, en minä ota.
BLOM. Kyllä sinä nyt olet hieno olevinasi, mutta toista oli silloin, kun
ensi kerran yksissä olimme. Mahdottoman suuren avun sinä kuitenkin
minulle teit tuona klubi-iltana. -- Olin juuri istunut pelipöydän ääreen ja
aioin virkistää voimiani nuuskalla, kun suureksi harmikseni
huomasinkin nuuskarasiani kadonneeksi. Minä, pöllö, olin jättänyt sen
nuttua muuttaessani kotiin! Kun ei peluutoveristani kukaan nuuskaa
käyttänyt, eikä kyypparikaan voinut sitä minulle hankkia, ei tullut muu
eteen kuin tyytyä siihen, mitä ei auttaa voinut, ja seurata peliä niin
hyvin kuin voi. Minä tietysti hävisin. Kumppalit nauroivat minulle,
minä suutuin siitä vielä enemmän ja aioin juuri jättää koko seuran, kun

sinä, veljeni, kohteliaasti kumartain lähestyit, esittelit itsesi, sanoit
kuulleesi minun kadottaneen nuuskarasiani ja tarjosit minulle
hienoimman hajuista