Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat | Page 7

kapinallisempia, jotka
täyttivät hänen mielensä oudoilla aavistuksilla ja saivat hänen
sydämensä rajusta, ailahtavasta riemusta sykähtämään.
Yhden ja kaikkein vaarallisimman nimi niistä oli: vapaus.
Mennäkö, mihin mieli tahtoi? Polkeako omia polkujaan? Jättääkö
kaikki ihmisten ja eläinten tarpomat kylätiet ja lähteä viivana sitä
ilmansuuntaa kohti samoamaan, missä taivas oli helein ja taivaanranta
kuulakkain ja missä tuoksui tuorein lumi tai koivunmahla?...
Ei, ei! Oli parempi pysyä kiltisti Matin saunanlauteilla. Olihan täällä
kaikinpuolin tyyntä, lämmintä ja turvallista.
Kuitenkin jäi tuo ajatus syvälle hänen sydämensä pohjaan kytemään,
vaikka koettikin kaikin voimin sitä torjua luotaan. Olipa melkein kuin
olisi juuri taistelusta tuota ajatusta vastaan siinneetkin hänen muut
ajatuksensa ja kummunnutkin hänen muu sisällinen kehityksensä.
Nalle kasvoi, hammas karkeni.
Näin alkoi hän kohta olla valmis maailman markkinoille lähetettäväksi.

TAITEEN TARHOISSA.

Eräänä päivänä vähän ennen syysmarkkinoita tuli Matti jo varhain
aamulla viulu kädessä saunaan, istui penkille, kaivoi piipun ja
tupakkakukkaron taskustaan ja pisti tupakaksi.
--Kuules, Nalle, sanoi hän sitten, hetkisen haikuja vedettyään. Ei
tämäkään maanviljelys oikein lyö leiville. Täytyy meidän nyt ruveta
tuumimaan jotakin helpompaa elinkeinoa.
Nalle nyykäytti päätään hänelle miettivästi ja ymmärtävästi. Mutta kun
hän pelkäsi tupakansavua eikä tiennyt vielä oikein, mitä kohden Matti
tähtäili, hän pysyi toistaiseksi vielä rauhallisena paikoillaan.
Mutta sitten otti Matti viulunsa ja rupesi kaikkein hilpeintä
hollolanpolskaa laskettelemaan.
Jo ymmärsi Nallekin ja karkasi heti kahdelle käpälelle. Kun yksi
tanssinnuotti oli loppunut, alotti Matti toisen. Näin kävivät he läpi koko
ohjelmistonsa, siksi kuin hiki valui heidän kummankin kulmaluiltaan ja
he molemmat vihdoin lautsalle uuvahtivat.
Silloin sanoi Matti, ojentaen sokerinpalan hänelle:
--Nyt sinä olet valmis taideniekka. En minä osaa enää mitään sinulle
opettaa. Ja Nalle nuoli kiitollisena hänen kättään ikäänkuin siten
tunnustaen mestarinsa.
Mitäs muuta, lähdettiin koettelemaan onneaan kaupunkiin. Matti
vuokrasi raatimiehen pirtin, jossa markkinamiesten oli muuten tapana
oleilla, laittoi sen nurkkaan väliverhon ja portille kyltin, jossa oli
karhunkuva ja sen alla sanat: »Tulkaa katsomaan!»
Puuhattuansa vielä asianomaiset ilmoitukset paikkakunnan
sanomalehtiin, istahti Matti ovelle, joka samalla toimi pilettiluukkuna,
odottamaan yleisöä.
Markkinat alkoivat ja väkeä kertyikin kosolta. Mitä tiheämmin ovi
aukeni, sen useampi kolikko kilahti Matin kukkaroon. Kun oli kyllin
väkeä pirtissä, alkoi esitys. Matti pisti oven säppiin ja siirtyi väliverhon

edessä olevan pöydän luo, jossa hän aluksi teki muutamia
korttikonsteja.
Ne herättivät tosin ansaittua huomiota. Mutta kaikki odottivat ohjelman
suurta vetovoimaa.
Nyt alkoi Matti soittaa viulua ja Nalle kömpi esille nurkastaan. Hiukan
uninen hän oli ja hiukan hän mörähti äkkiä niin paljon ihmisiä
nähdessään, mutta heti tutut sävelet kuullessaan alkoivat hänen
koipensa kohoilla itsestään.
Yleisön rauhoittamiseksi oli Matti raatimiehen neuvosta sitonut hänen
kaulaansa paksun köyden, joka oli verhon taakse, nurkkaan kiinnitetty.
Vieläpä oli Matti pujottanut tukevat kintaat hänen etukäpäliinsä, jos
Nallen niinkuin olisi päähän pälkähtänyt kätellä jotakin yleisöstä liian
kovakouraisesti.
Matti soitti ja Nalle tanssi. Yleisö oli ihastuksissaan.
Sitten sai Nalle taas hiukan levähtää ja Matti näytteli muita
silmänkääntäjä-temppujaan. Mutta vaikka ne eivät olleet parempia eikä
huonompia kuin muidenkaan markkinataiteilijain, ei kukaan enää niistä
välittänyt. Tömistettiin vain jalkoja ja huudettiin:
»Karhu! Karhu! Me tahdomme nähdä karhua!»
Nalle oli heti ensimmäisellä iskulla voittanut mestarinsa.
Matin täytyi tuoda Nalle esille jälleen. Ja silloin oli yleisö taas
tyytyväinen. Oikeastaan kismitti Mattia hiukan, että hänen oma
taiteensa tuntui markkina-yleisössä niin vähän vastakaikua herättävän,
mutta hän lohdutti itseään sillä, että hänen taidettaanhan se oli
oikeastaan Nallenkin taide ja samahan se oli kummalle heistä kahdesta
siis taputettiin.
Kun Nalle oli tanssinut tarpeeksi, toi Matti verhon takaa muutamia
monen leiviskän rautapunnuksia, jotka hän oli saanut lainaksi eräältä
kauppiaalta ja joita hän itse tuskin kaksin käsin sai lattialta laahaten

siirtymään. Nalle nosti niitä parikin yhdellä kädellä, saipa Matti itse
vielä käydä siihen lisäpainona kellumaan.
Kun se lysti oli loppunut, pantiin lattialle lauta kupeittain, otettiin esille
paksu korento ja Matti kehotti ketä hyvänsä yleisöstä Nallen kanssa
väkikarttua vetämään.
Nalle istui permannolla, korento kämmenissään, ja odotti kärsivällisesti.
Ei kuulunut pitkään aikaan ketään halukasta.
Matin täytyi näyttää esimerkkiä.
Karttu ei luonnollisesti hievahtanutkaan. Jo tuli avuksi pari
poikaviikaria, vetivät minkä jaksoivat, aina vain samalla seurauksella.
Tuli jo aikaistakin väkeä. Ensin joku puolijuopunut, turpeahko,
kippuranenäinen markkinamies, sitten kokonainen sakki reippaita
tukkipoikia. Nalle piti vain puoliaan ja vilkaisi aina välillä Mattiin
ikäänkuin lähempiä käskyjä odottaen.
--Saa siihen vaikka kymmenen hevosta valjastaa, kehaisi Matti. Ja
taitaisi pieni junakin lähteä takaperin kulkemaan.
Mutta Nallen puoleen kääntyen hän sanoi äkkiä:
--Nyt Nalle! Vedä!
Nalle rupesi nyt todenteolla vetämään. Eikähän siinä mikä auttanut.
Vastapuolen istuinkukkulat alkoivat yhä enemmän kohota lattiasta.
--Jo voittaa! voittaahan se peto! Kalle, vedä, vedä! Jussi, pidä puoliasi!
kuului markkinaväen seasta.
Mutta silloin juolahti tukkimiesten päähän laskea kätensä äkkiä irti ja
Nalle lepsahti istualleen lattialle.
Sekös markkinaväen mielestä vasta hauskaa oli! Naurettiin, taputettiin
käsiä, huudettiin ja noustiin paikoiltaan. Tukkipojat uudistivat vielä
pari kertaa saman tempun.

Mutta silloin Nalle suuttui. Tempaisi korennon heiltä, rusautti sen
keskeltä kahtia, viskasi kalikat nurkkaan ja antoi eräälle pahimmista
veitikoista sellaisen tuuppauksen, että mies, pitkä, roteva peijakas, teki
kaksi kuperkeikkaa lattialla. Hyvä, ettei toki loukannut itseään! Ja hyvä,
että Nallella oli kintaat kädessä, muuten ei tukkijunnu olisi tainnut
ikinä