Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat | Page 6

kiukkaan
siinä taival katkesikin. Hevoset vain pyrkivät korskuen pystyyn
hyppelemään ja vanhat akat tiepuoleen istualleen lepsahtelemaan.
Syntyi aika metakka kirkonmäellä, niin että konstaapelin täytyi oikein
ruunun nimessä kieltää pois koko juttu.
Mutta kansa kertoi vielä kauan tästä Matin kirkkomatkasta, joten hänen
alkuperäinen tarkoituksensa oli jälleen saavutettu.

Tärkeämpää Nallen tulevalle kehitykselle oli kuitenkin, että hän Matin
luona oppi kuulemaan ja ymmärtämään musiikkia, varsinkin
tanssimusiikkia, jossa Matti olikin aika mestari. Mutta taisi hän
muitakin sävelmiä, joita hän vain omiksi iloikseen soitteli, nyttemmin
myös Nallen iloksi, sitten kun hän oli tottunut tämän kanssa saunassa
pitkiä talvi-iltoja viettämään.
Ensi kerralla, kun Nalle kuuli viulun äänen, hän kauhistui.
Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitään. Hän mörähti
uhkaavasti ja pakeni lauteille, josta hän tiirotti kotvasen Mattiin kuin
kummitukseen.
Mikä olikaan tuo outo olento hänen edessään? Suunnaton, tuntematon
jumalako, jolle mikä hyvänsä oli mahdollista? Ja mikä oli tuo kappale
hänen kädessään, josta niin suloisia ja samalla niin kaikkivaltiaisia
säveliä heltisi, että ne saivat hänen sydämensä palloksi puristumaan ja
hänet itsensä ilosta, tuskasta ja kärsimyksestä kokoon kyyristymään?
Mutta Matti soitti vain huolettomana miehenä edelleen. Ja Nalle
rauhoittui vähitellen, pani pään käpäliensä väliin ja jähmettyi häntä
liikkumattomana tuijottamaan.
Oli kuin hän olisi lopuksi unohtanut soiton niinkuin soittajankin.
Himmeät, muodottomat kuvat kulkivat hänen sielunsilmiensä ohitse.
Hän tunsi vaipuvansa pohjattomaan syvyyteen, jossa puut ryskivät,
myrsky pauhasi, pitkäisen salamat ja jylinät ajelivat toisiaan, ja taas
kohoavansa sieltä sinertävään, rannattomaan korkeuteen, missä hän
tapasi olentoja, samankaltaisia kuin hän itse oli, ja missä hänellä oli
paljon veljiä, sisaria ja ystäviä...
Nalle itki! Hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksissa ja
kummalliset ynisevät ja korahtelevat äänet nousivat hänen kurkustaan.
Hän itki ikävästä, vaikka hän ei osannut sitä itselleen selittää. Ja
kaikkein merkillisintä oli se, että hän soiton lakattua ja tuosta
riuduttavasta, hiuduttavasta tunteesta päästyään, alkoi heti ikävöidä
takaisin omaa ikäväänsä.

Harvoin Matti kuitenkaan niin surumielisiä säveliä soitteli. Useimmiten
pisti hän hilpeäksi polskaksi tai katrilliksi, ja silloin alkoi Nallenkin
koipia ihan itsestään hypittää.
Ei tarvittu enää edes viinaakaan. Yhden sijasta oli Nalle nyt saanut
kaksi intohimoa.
Pian oppi Nalle myös eri tanssien tahdit ja poljennon ymmärtämään
sekä niiden mukaan jalkansa sukkelasti sovittamaan. Siitäkös Matti
vasta oli mielissään! Sillä hän ei vieläkään ollut jättänyt
kunnianhimoista aiettaan perustaa kerran sirkuksen hänkin ja lähteä
itseään ja Nalleaan maailman markkinoille rahan edestä näyttelemään.
--Kyllä meistä vielä kelpo taideniekat tulee, oli hänen tapansa usein
itsekseen hymähtää, pistäen Nallen suuhun samalla sokeripalan tai mitä
muuta hyvää hänellä kulloinkin sattui taskussaan olemaan.
Harjoitellaan, harjoitellaanhan vain tässä vuosi kaksi!
Ja Nalle pani päänsä uskollisesti hänen polvelleen ja katsoi silmiin
häntä täydellä keskinäisellä ymmärryksellä, mörähtäen tuttavallisesti:
--Niinpä niinkin, ei kukaan synny taiteilijana.
--Mutta taiteilijaksi, päätti Matti ajatusjuoksunsa. Ja siksi olemme me
molemmat syntyneet!
Monissa muissakin suhteissa laajeni Nallen henkinen näköpiiri
huomattavasti hänen Matin hyvässä hoidossa ollessaan.
Hän oppi ymmärtämään luontoa ja ihmisiä. Yhä useammat asiat,
esineet ja olennot kiintyivät hänen sielunsa herkkään kuvastimeen. Hän
tiesi erottaa aamun ja illan toisistaan ja mitata tarkkaan niiden välillä
myöskin muut vuorokauden ajat. Ja sitten hän rupesi muistamaan yhä
enemmän, eikä enää vain satunnaisesti ja vaistomaisesti, vaan aina
varmemmin ja itsetietoisemmin.
Kovimmallakaan pakkasella ei hän enää kesän hellettä unohtanut, vaan
ajatteli sitä katkeralla kaipauksella halkokuormaa läpi paukkuvan,

kuutamoisen korven vetäessään tai tähtikirkkaana talviaamuna
avannolta vesisankkoa kantaessaan.
Hän muisti kukkaset kedolla ja mikä haju kullakin niistä oli ollut,
muisti myös, miltä petäjän ja kuusen pihka tuoksui ja oliko hangen alla
ennen ollut karpalosuota vai kuivaa, rauskuvaa jäkäläkangasta.
Metsään ei hän koskaan omin luvin mennyt, senjälkeen kuin pyyparvi
kerran oli kanervikosta hänen edestään lentoon pyrähtänyt ja
säikäyttänyt hänet niin, että hän oli laukalla tullut kotiin.
Hän osasi varoa tulta.
Hän tiesi jo, kuinka kussakin elämäntilassa oli oltava ja käyttäydyttävä.
Tuli harrastaa siisteyttä ja puhtautta myöskin omiin luonnollisiin
tarpeisiinsa nähden eikä kaadella pöytiä eikä voikirnuja ihmisten
ilmoilla liikkuessa.
Ihmisiä täytyi kohdella muutenkin hellävaroen ja ikäänkuin heikompia
astioita. Sillä vaikkakin ne monessa suhteessa olivat viisaampia kuin
hän, olivat ne toisissa aivan tuhmia, pieniä ja turvattomia.
Hän ei tiennyt vielä olevansa metsän kuningas.
Mutta hän tunsi jo rotunsa rohkean, kuninkaallisen veren suihkuvan
suonissaan. Hän oivalsi jo olevansa kappaleen arvokkaampi kuin koira,
lammas tai sika, eikä hän mielestään ollut edes verrattavissa kissaan tai
vuohipukkiin.
Lehmää ja hevosta kohtaan oli hänellä kuitenkin vielä joku kunnioitus.
Oikeastaan hän tunsi itsensä paremmaksi niitäkin. Mutta ne olivat
suurempia ja pitempiä kuin hän eikä hänellä vielä ollut tilaisuutta
mitellä niiden kanssa voimiaan.
Joskus, kun hän oli oikein suuren kannon kaatanut tai hilannut metsästä
mahdottoman aarnihongan kotiin, välkähti hänen päähänsä myös
huimaava, vaarallinen ajatus, että oikeastaan olisi ihmisten, jotka joka

suhteessa olivat heikompia kuin hän, ollut häntä toteltava eikä hänen
ihmisiä.
Mutta hän karkoitti heti kauhulla tuon ajatuksen.
Mitäpä hän olisi teettänyt heillä? Eihän hän olisi osannut käskeä, sillä
hän tuli kyllä toimeen omillaankin.
Nalle mietti omia kapinallisia mielihauteitaan matalan, pörröisen
otsansa alla.
Toiseksi eivät ne kuitenkaan häirinneet millään muotoa hänen
luonteensa suurta tyyneyttä tai hänen olentonsa rauhallisuutta. Ne
tulivat kuin itsestään. Mutta niitä tuli toisia, aina