Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat | Page 5

aina sanonut, että olisipas edes renki
meillä, kun ei minustakaan tahdo oikein noihin raskaimpiin maatöihin
olla.

--Renki kyllä, myönsi eukko, mutta ei metsänpeto.
--Tarvitaan voimakasta miestä tässä talossa, vastasi Matti, jos mieli
tulla syystouot tehdyiksi, lanta pellolle ajetuksi ja varsinkin kuokituksi
tuo uutissarka, josta sinä olet niin usein minua patistanut. Ja vielä tämä
perunatkin nostaa ja vaon kyntää ja, jos tahdot, niin sinun huttusikin
hämmentää.
Eihän herjan kanssa voinut kukaan vakavana pysyä. Eukkoa rupesi taas
naurattamaan, niin että hänen täytyi purra huivinsa nurkkaa ja kääntyä
pankkoon päin omille askareilleen.
--Olisit edes miniän tuonut, hän sanoi, niin siitä olisi ollut jotakin apua
minullekin.
--Miniöitä on maailma täynnä, muhoili Matti, mutta tällaista
Mesikämmentä ei ole kolmessa kuninkaan valtakunnassa.
Nyt olivat kuomakset syöneet, Matti risti kätensä ja opetti Nallenkin
samoin tekemään. Sitten he molemmat nousivat pöydästä.
--Noh, Nalle, virkahti Matti Nallea päälaelle taputtaen. Kelpasiko rokka?
Eihän ne ole meillä herrojen herkut, mutta ruokaa on ja työtä on... Ai,
yhden asian minä olen aivan unohtanut!
Eukkokin käännähti katsomaan, mikä uusi juoni Matille oli jälleen
päähän pälkähtänyt. Mutta tätä hän ei kuitenkaan olisi voinut aavistaa.
Matin silmään olivat sattuneet kirjoitusvehkeet pirtin perälasin päältä,
josta hän myös löysi palasen paperia. Ne asetti hän arvokkaasti
pöydälle ja istui itse kirjoittamaan.
--Täytyyhän meidän tässä laillinen palkolliskirja kirjoittaa, puheli hän
toimessaan, kun kerran on pestattu uusi renki taloon. Palkka-ehdot ovat
vapaa asunto ynnä talon ruoka ja särvin, mikäli viimemainittua sattuu
kotona olemaan. Arki- ja pyhävaatteet omat. Työ tarpeen mukaan. Aika
ja paikka kuin yllä... Nyt ei muuta kuin puumerkit alle ja kaikki on
järjestyksessä.

Eihän siinä auttanut, täytyihän eukonkin tulla oikein läheltä tuota
kummaa katsomaan.
--Tähän tyydymme ja sitoudumme kumpikin osamme säntillisesti
täyttämään, jatkoi Matti. Kas niin! Ja puumerkkien alle tulee: Minä,
Matti Kujeela, torpanmies, ja sitten: Minä Mesikämmen, metsän
kuningas, jota myös Nalleksi kutsutaan.
Piirsihän Nalle puumerkkinsä niinkuin mies, tosin Matin
hyväntahtoisella avustuksella.
--No, sen minä sanon, nauroi eukko.
--Ei sitä monet muutkaan miehet tässä pitäjässä sen paremmin tee,
tuumi Matti, tutkien vielä kerran hymähdellen paperiansa ja pistäen sen
sitten takkinsa povitaskuun. On siinä nyt laillinen välikirja, jota sopii
kylänmiehillekin näytellä, ja onkin oikein kuninkaallisen rengin kanssa,
jota ei joka mies pistouvaakaan itselleen!
--Johan on! myönsi äitikin. Ja harvoin se on tainnut sinunkin nimesi
kuninkaiden rinnalla paperissa komeilla.
Näin oli Nallesta tullut laillisesti pestattu palkollinen Kujeelan Matin
taloon ja uusi ajanjakso alkanut hänen elämässään.

SAUNAKARHUNA.
Kujeelan Matti ei ollut uuden palkollisensa työkykyyn eikä muihinkaan
kehitysmahdollisuuksiin nähden erehtynyt. Nalle edistyi päivä päivältä
hyvissä tavoissa ja Herran nuhteessa ja oppi pian tavalliset
rengintoimet talossa täyttämään.
Toisissa asioissa ei häntä olisi kymmenen renkiäkään vastannut, kuten
esim. kuokoksella kannonväännännässä tai muussa metsänperkkuussa.
Sinne vei hänet Matti ensimmäiseksi ja siitä tulikin pian hänen paras
mielityönsä.

Hän katsoi vain aluksi vähän aikaa syrjästä, kun Matti kantoa
kahtakäteen ryskytteli. Mutta Matin ei tarvinnut muuta kuin pari kertaa
sanoa:
Nalle! Tule auttamaan!
Silloin hyökkäsi Nalle itse kannon kimppuun ja kohta alkoikin eri
leikki. Suuretkin juurikkaat nousivat maasta koppinaan, ja mitä
pahempi vastus niistä oli, sen enemmän Nalle innostui, mörisi ja
peuhasi milloin kahdella, milloin neljällä jalalla, pöllyttäen multaa
korkealle ilmaan, itse mustana ja harmaana kiireestä kantapäähän.
Kelpasi sellaista työmiestä katsella syrjäisenkin.
Ja aina niitä olikin tästälähtien joutilaita seisoskelijoita Kujeelan aidan
takana.
Kun sattui oikein iso kanto eteen, nouti Matti vivun, asetti sen kannon
alle ja sanoi:
--Paina!
Mutta eihän niistä Matin vivuista Nallen voimille ollut. Menivät poikki,
niin että rusahtivat. Paremmat ja lujemmat vipuvärkit oli Nallella
omissa hartioissaan.
Aina kun hän oli saanut kannon irti maasta kiskotuksi, kantoi hän sen
kauaksi metsään ja viskasi vielä vihaisesti kuusten latvojen tasalta
menemään. Kului aikaa, ennen kuin hän oppi kantamuksensa yhteen
rykelmään rojauttamaan.
Sama oli laita kivien kanssa. Nekin nousivat Nallen kovissa kourissa
maasta kuin olisivat vain leivänkakkaroita olleet. Matti opetti hänet
nekin miehenkorkuiseksi kiviaidaksi latomaan.
Myöskin kuokkimaan oppi hän varsin helposti. Mutta hänet täytyi aina
metsän rajassa ympäri käännyttää, sillä muuten hän olisi kuokkinut
kasvavatkin puut pelkiksi ruumeniksi.

Hätäkös häntä sitten oli enää ojankaivuunkaan opettaa? Antoi vain
lapion käteen ja polkaisi. Nalle polkaisi perässä ja oli painaa koko
lapion maan syvyyteen.
Mainio ojankaivaja hänestä tuli. Lapion varret vain eivät tahtoneet
kestää hänen käsissään.
Matti loikoi vain ojanreunalla ja poltteli. Ja kylänväki katseli aidan
takaa kummanaan tätä uusmuotista työntekoa.
--Se on sitä nykyaikaista maanviljelystä, selitti Matti. Ei kannata enää
käyttää ihmisvoimia. Afrikan kaupungissa esimerkiksi tekevät apinat
kaiken ulko- ja sisätyön.
--Valehtelet! väitti joku vastaan. Et sinä ole Afrikan kaupungissa
käynyt.
--Kävinpähän kerran Haaparannassa, vastasi Matti, joka on siitä vain
kymmenen peninkulman päässä. Tämän piipun ostin sieltä itselleni
tuomisiksi.
Eiväthän siinä enää mitkään vastaväitteet auttaneet. Ja kylänväki meni
kotiinsa naureksien, että kyllä se Kujeelan Matti sentään on poika, joka
keinot keksii. Vahinko vain, ettei aikoinaan ole lukutielle päässyt,
istuisi muuten kukaties vaikka kuvernöörinä tai arkkipiispana!
Mutta vasta se ilo kylälle tuli, kun Matti kerran valjasti renkinsä reen
eteen ja ajeli pyhä-aamuna kirkolle Nallellaan.
Mikäs siinä seinusti! Laski laukalla, niin että lumi pölisi, ja