Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat | Page 4

nuorempana hän oli
saanutkin aika selkäsaunan eräältä ystävälliseltä kylänmieheltään tuosta
luojanlahjastaan.
--Se on laulajan palkka, oli Matti vain tuuminut puistellen turkkiaan.
Kuuluisimmaksi oli Matti tullut kuitenkin moninaisilla kepposillaan,
joista pitkät talvi-illat puhdetöiden lomassa puhuttiin ja jotka
tavallisesti olivat niin viatonta laatua, ettei kukaan voinut oikeastaan
suuttua hänelle.
Milloin hän oli sytyttänyt bengalitikun pimeässä yössä tuvan lasin alla,
niin että talon väki oli luullut itse paholaisen päässeen irti ilkeyksiään
jakelemaan.
Milloin hän oli tullut tavallinen puutarharuisku kourassaan kirkkoa
sammuttamaan, kun tämä kerran ukonilmalla oli tuleen syttynyt,
milloin saapunut lukusijoille automobili-silmälasit päässään ja väittänyt
lääkärin ne hänelle määränneen, kun hänen näkönsä muka viime
aikoina oli niin auttamattomasti heikentynyt.
Milloin oli hänellä tiuvut saappaittensa nauhoissa, milloin kulkunen
koiran kaulassa, kun hän taloon tuli. Milloin hän laittoi karusellin jäälle,
jossa kylän piiat ja renkipojat olivat pyöriä hulluiksi itsensä, milloin
rakensi hän taas 'merta ja maata kulkevan laivan', asettaen jalakset
veneensä alle.
Olipa hän kerran rakentanut puusta oikean polkupyöränkin.
Jos hän ei muuta keksinyt, hän tuli puujaloilla kylään ja väitti oven
olevan liian matalan hänelle. Hänen tavallisimpia temppujaan oli myös
kiivetä saunankatolle ja kysyä lakeistorvesta, tokko vieraalle kylyä oli.
Aina kaupungissa käydessään hän pistäytyi leikkikalu-kauppaan ja osti

sieltä taskunsa täyteen kaikenlaista halpahintaista rihkamaa, joka ei
itsessään minkäänarvoista ollut, mutta teki suunnattoman vaikutuksen
sopivalla hetkellä käytettynä täällä synkässä sydänmaassa.
Milloin hänen taskustaan tuli esille hyppäävä sammakko, milloin
luikerteli leikkikäärme taas, jolla hän ensin ajoi puolen pirttiä pakoon ja
jonka hän sitten rauhallisesti pisti paidanrintamuksensa alle.
Kerran hän häätilaisuudessa juuri vihkilukuja luettaessa oli päästänyt
vieterillä käyvän hiiren lattialle ja ollut säikäyttää morsiamen aivan
henkihieveriin. Mutta silloin hän olikin saanut ankarat nuhteet itse
rovastilta ja ylimääräiset viinaryypyt sulhaselta, joka oli jälkeenpäin
useinkin pahonut, ettei se ollut rotta tai joku muu suurempi elävä!
Kaikki korttikonstit hän taisi paremmin kuin mikään povari-akka tai
varieteetaiteilija, samoin kaikki silmänkääntäjä-temput, tulisten
tappurain syömiset ja miekan-nielemiset.
--Ollappa minulla vain hevonen tai edes hyvä mustalaispoika apunani,
oli Matin usein tapana sanoa äidilleen, niin sirkuksen minä perustaisin!
Ei ole tuosta meidän koirastakaan marakatiksi.
Nyt oli Matti saanut karhun!
Samalla kuin kaikki hänen entiset koirankujeensa täten kalpenivat ja
menettivät merkityksensä, oli hänen sydämensä salainen toivo ottanut
myös aimo askeleen kohti lopullista toteutumustaan.
Mutta Matin äiti nosti ensin hirmuisen metelin, kun Matti Nallen
kanssa tupaan työntyi.
--Sus siunatkoon! älähti eukko, päästäen aivan uuden kivikupin
käsistään lattialle putoamaan. Mitä metsänpetoa sinä tuossa tuot?
--Terveisiä kaupungista, sanoi Matti rauhallisesti, lakkinsa orren
päähän ripustaen ja ryynipussin eukon eteen pöydänkulmalle asettaen.
Toin vain uuden rengin tullessani.

--Rengin! huusi eukko taimmaiseen soppeen paeten. Karhuhan tuo on,
oikea karhu!
--Lapsi tämä vasta on, virkkoi Matti, istuen itse lavitsalle ja nostaen
Nallen polvelleen. Mutta kyllä tällä on miehen voimat, sen olen minä
tänäpäivänä omin silmin nähnyt.
Samalla irroitti hän Nallen kaulasta tuppivyönsä.
--Tappaa, tappaa! parkui eukko.
--Ei tämä ketään tapa, selitti Matti Nallen päätä ystävällisesti silittäen.
Tämä on luotu vain riihtä tappamaan.
Vähitellen uskalsi eukkokin tulla esille sopestaan ja lähestyä
varovaisesti uutta tulokasta.
--Ei se niin kovin vihainen näytä olevan, sanoi hän jo puoleksi
leppyneenä. Kun ei lienekin se asemaherrojen karhu...?
--Tämä on minun karhuni nyt, vastasi Matti mahtipontisesti. Ja tästä
vasta tuleekin meille talon tuki ja turva. Eikös niin, Nalle?
Nalle nyykäytti päätään hänelle vakavasti ja vilkaisi ympärilleen,
katsoen mitä hänelle talossa tarjottaisiin.
--Aivan oikein, Nalle, virkahti Matti. Näin sitä tässä ollaan ja eletään.
Ei ole isoiset olosijat, vaan pitävät lämpimän tuulella ja tuiskullakin.
--Et suinkaan aikone ruveta sitä pirtissä makuuttamaan! huudahti eukko
kauhistuneena. No, sen minä sanon, että sitten minä en ole enää yhtään
yötä tässä!
--Mitäpä häntä pirtissäkään, tuumiskeli Matti. Kelpaa se saunakin
renkimiehelle! Ja minnepähän tästä äitikään itseään parempiin menisi?
Tullaan tässä toimeen kolmin, kun on kaksinkin tultu.
--Voi hyvänen aika, päivitteli eukko. Jos minä olisin syntyessäni
tiennyt, että tässä vielä murjaanien ja metsänpetojen kanssa...

Mutta Matti ei ollut kuulevinaan sillä korvallakaan.
--Kuulehan äitiä, naurahteli hän vain Nallen kanssa kättä paiskoen,
miten nimitteleekin rumasti meitä. Ja sentään me olemme luojan
luotuja molemmat! Vaikka et sinä ole tainnut käydä vielä ripilläkään?
Ei auttanut eukon muuta kuin ruveta hymähtelemään hänenkin, kun
Matti niin hulluja hassutteli. Mutta semmoinen se poika oli aina ollut!
Ei tiennyt koskaan, mitä se keksi ja mitä uutta juonta sillä oli kotiin
tullessaan.
--Sehän syökin kuin iso mies! äystäsi hän kuitenkin vielä, kooten
kupinpalaset lattialta ja ruveten uuteen kuppiin Matille veljiä padasta
ammentamaan.
--Mies syö ja mies saa! sanoi Matti. Eikös niin, Nalle? Tuo vain
vellikuppi Nallenkin nokan eteen.
Eukko töytyytti vellikupin Nallellekin ja pisti piloillaan:
--Pitääkö sille lusikkakin olla.
--Eihän lapsi vielä lusikasta...! vastasi Matti järkähtämättömästi. Mutta
oppii se vielä siihenkin, oppiipa hyvinkin. Kohta se käyttää veistä ja
kahveliakin kuin suuret herrat.
Sitten rupesivat he syömään rauhallisesti.
Monta Matin kujetta oli eukko nähnyt elämässään, mutta ei koskaan
mokomaa vielä. Siksi hän tahtoi miesväen syödessä alottaa oikein
vakavan keskustelun asiasta.
--Aiotko sinä todellakin pitää täällä tuon kuvatuksen? hän kysyi.
--Missäpäs minä, vastasi Matti, ottaen itse ryypyn ja tarjoten
Nallellekin. Ja olethan sinä itsekin