Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat | Page 3

vähällä
maksaa hänen henkensä. Kaikissa tapauksissa se käänsi aivan uusille

urille hänen tehtävänsä.
Hän oli eräänä päivänä kiivennyt aseman katolle ja ruvennut siellä
olevia savupiippuja junaa odottelevien suurimmaksi iloksi edestakaisin
rynkyttelemään. Heitti sylipainia kuin aikapoika ja jo saikin suuren
kappaleen savupiipun laidasta lohkeamaan.
--Nalle! Tule alas sieltä! sanoi asemamies käskevästi.
Nalle piti sen ansaittuna tunnustuksena urotyöstään ja kävi
kaksinkertaisella voimalla vastustajansa kimppuun. Hei vaan! Silloin
keikahti koko savupiippu nurin ja tuli jyristen alas; tiilikivet sinkoilivat
sinne tänne ja yksi sattui asemapäällikköä selkään, kun hän juuri astui
ulos virkahuoneestaan junaa vastaan ottamaan. Hyvä ettei toki päähän
sattunut!
Mutta katonharjalla seisoi Nalle voitonriemuisena keskellä tiilen ja
saven tomua ja odotti tunnustusta. Se ei jäänytkään tulematta, vaikka
tulikin aivan toisessa muodossa kuin hän alkuperäisesti oli tarkoittanut.
--Tappaa se täytyy tuo peto! ärjäsi asemapäällikkö. Hajoittaahan se
koko talon kohta.
Mutta juna saapui samassa eikä hänellä ollut enää aikaa Nallea ajatella.
Telegrafisti sensijaan meni heti luodikkoansa lataamaan.
Nalle kävi sillä aikaa uuden savupiipun kimppuun.
--Nyt se on tapettava! sanoi asemapäällikkö uhkaavasti.
Juna oli mennyt ja joukko matkustajia jäänyt siitä asemasillalle outoa
näkyä ällistelemään. Samassa tuli myös telegrafisti pyssyineen.
--Johan minä kesällä sanoin, virkahti hän, että se on ammuttava. Mutta
silloin sitä vielä kaikki puolustelivat, setäkin...
--Minä en tuntenut vielä sen tapoja silloin, vastasi asemapäällikkö,
hieroen lapaluitaan, johon tiilikivi oli nasevasti muksahtanut. Mutta nyt
sanon minä, että ammu päälle vaan!

Telegrafisti rupesi jo tähtäilemään. Talon ikkunoissa näkyi joukko
itkettyneitä naisten ja lasten naamoja, jotka asemapäällikkö armotta
karkoitti sieltä.
Pum! pamahti laukaus. Mutta se sattuikin savupiippuun, jonka
kimpussa Nalle juuri parhaallaan telkkusi. Hei vain! ja sekin tuli jo
rymisten alas.
Yleisö nauroi. Telegrafisti oli tulipunainen häpeästä ja suuttumuksesta.
--Et petä toista kertaa! sähisi hän, ja alkoi tähdätä uudelleen. Kun sattui
juuri silmiin paistamaan...
Mutta Nalle oli jo voittanut yleisön myötätunnon täydellisesti
puolelleen. Sieltä alkoi satamalla sataa kompasanoja poloisen
telegrafistin pään ylitse.
--On siinäkin mies oravanjahdissa! sanoi yksi.
--Tottelisi se suolalatingillakin! pisti toinen.
Mutta kolmas, pieni, korkea-otsainen, luppasilmäinen mies, virkahti
vakavasti, lähestyen lakki kädessä asemapäällikköä:
--Eikö inspehtori lahjoittaisi sitä minulle? Säälihän sitä on ruveta
tappamaan, kun kuuluu kerran pehtorin tyttärenkin järvestä
pelastaneen...
--Kuka sinä olet? ärähti asemapäällikkö.
--Olenpahan vain se Kujeelan Matti, jos inspehtori on joskus sattunut
häissä tai ristijäisissä näkemään. Ja kyllä minä myös nahanhinnan
korvaisin...
--Asetatko sinä myös savupiiput paikalleen? tiuskasi asemapäällikkö.
Mutta telegrafisti, jolle jälleen oli päivänkilo ruvennut silmiin käymään,
ojensi pyssyn Matille, heristäen vihaisesti sitä hänen nokkansa edessä.

--Siinä on! ärähti hän. Ammu, ota pyssy! Mutta jos ohi ammut, niin
maksat pyssyn ja karhun hinnan.
--Korkkipyssyllä minä tämän ammun, sanoi Kujeelan Matti, ja veti
pullon taskustaan.
Kiipesi samassa tikapuille ja näytti pulloa Nallelle, joka seisoi jälleen
nokka valkeana tiilen ja saven pölystä työnsä tunnustusta odottaen.
--Nalle! Tule pois sieltä! sanoi Kujeelan Matti pulloaan osoittaen.
Näetkö, mitä tässä on?
Nalle näki ja irvisti hyväntahtoisesti.
Matti paukautti auki pullonkorkin ja tarjosi ryypyn Nallelle, joka heti
lähti ystävällisesti alas tulemaan. Sitten irroitti hän tuppivyönsä ja teki
siitä riimun Nallen kaulaan, yleisön ympärillä nauraessa ja pistäessä
pilojaan.
--On sillä Matilla konstit, sanottiin.
--On konstit, on konstit, myönnettiin. Olen minä kuullut karhua silmään
ammuttavan, mutta en koskaan suuhun vielä.
--Saipahan Matti vain siitä varsan, että paukahti.
--Vasikkahan tuo. Ruvennee ehkä vielä sitä hyvinkin lypsämään.
Mutta Matti nipristi vain ohuet huulensa sukkelaan hymyyn, otti
tuppivyön pään toiseen käteensä ja sanoi:
--Noh, Nalle! Nyt lähdettiin.
Ja Nalle lähti astua juppasemaan vakavana hänen perässään, seuraten
uutta isäntäänsä ja tämän tuppivyötä, mutta vielä enemmän vanhaa
piintynyttä perisyntiään.
--Viehän se juutas sen kotiinsa! kuului yleisen ihailun sorina heidän
takanaan.

--Vieköön, mihin vie! ähkäisi asemapäällikkö vihaisesti, mutta
kuitenkin hyvillään, että asia oli niin onnellisesti päättynyt. Saa se
kuitenkin käydä nuo savupiiput korjaamassa.
Näin sanoen paukautti hän virkahuoneensa oven kiinni perässään ja
meni naisia lohduttamaan, jotka laukauksesta olivat puolikuoliaiksi
säikähtäneet.
Telegrafisti oli jo aikoja sitten hävinnyt pyssyineen.

KUJEELAN MATTI.
Nalle oli saanut hyvän isännän, juuri sellaisen, jota hän tarvitsi
miehistyäkseen ja kehittyäkseen todelliseksi Mesikämmeneksi.
Kujeelan Matti oli kylän väen suosikki, aivan samoin kuin Nalle oli
tähän saakka kylänherrojen ja matkustavaisen yleisön lemmikkinä
elellyt. Myöskin hän oli suuri tyhjäntoimittaja niinkuin Nallekin, eleli
vanhan äitinsä mökillä ja pistäytyi vain silloin kun nälkä liiaksi rupesi
suolia nävertämään tukkitöihin tai muulle raha-ansiolle alapuoleen.
Rengiksi häntä ei saatu millään rupeamaan, yhtä vähän kuin
muuhunkaan vakinaiseen hommaan, vaikka hän oli kyllä rivakka mies
niinkuin harvat, käsistään tekevä ja kekseliäs kuin peijakas. Kun hänen
äitinsä ja joskus muutkin pyrkivät häntä tuosta liiallisesta
mukavuudenhalusta hiukan morkkailemaan, vastasi hän aina vain
samalla sananparrella:
--Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin.
Näillä luonteensa ominaisuuksilla ei Kujeelan Matti kuitenkaan ollut
kylänväen yksimielistä suosiota saavuttanut. Mutta hänellä oli muita,
arvokkaampia.
Hän osasi soittaa viulua ja oli senvuoksi välttämätön vieras kaikissa
tanssitilaisuuksissa, joissa hän istui suorastaan pitäjän lukkarin ja
välistä rovastinkin vieressä, nauttien yhtä suurta, joskin

tuttavallisempaa kunnioitusta.
Laulun hän myös taisi tehdä, usein paljon paremman ja sattuvamman
kuin ne, joita präntistä ulos annettiin, eikä ollut leikinpaikka joutua
hänen pistävän pilkkansa esineeksi. Kerran