Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat | Page 2

itsekseen.

Hänestä tuli pian koko talon lemmikki ja suurin nähtävyys.
Hän oppi ominpäinsä juoksentelemaan keittiössä, kartanolla ja
puutarhassa, uskalsipa jo tulla asemasillallekin katsomaan, miten junia
vastaan otettiin ja lähetettiin.
Junan kimeä vihellys säikytti aluksi häntä niin, että hän kiipesi täyttä
laukkaa puuhun eikä tahtonut tulla sieltä alas ollenkaan. Mutta pian
oppi hän itsekin viheltämään ja antamaan junien tulo- ja lähtömerkit
kuin paras konduktööri.
Myöskin junien ajat hän oppi muistamaan ja oli jo aina hyvissä ajoin
asemapäällikön vieressä asemasillalla.
--Täytyy pian antaa virkalakki hänelle, nauroi asemapäällikkö. Sillä
Nalle on tosiaankin esimerkki meille velvollisuuksiemme täsmällisestä
täyttämisestä.
Ihmiset kurkistelivat vaunun-akkunoista häntä, hymyilivät ja
osoittelivat sormillaan. Heidän kauttaan levisi hänen maineensa aina
laajemmalle.
Itse liikennetirehtöörille oli Nallella kerran kunnia tulla esitellyksi.
--Minä olen kuullut, että teillä on kesy karhu täällä? kysyi korkea herra,
jonka edessä itse asemapäällikkö seisoi pää kunnioittavasti
kumartuneena. Saako nähdä sitä?
--Herra tirehtöörin ei tarvitse muuta kuin viheltää.
Korkea herra vihelsi ja Nalle laukkasi heti pihaan rannasta, jossa hän
juuri oli ollut leikkimässä lasten kanssa.
--Olethan sinä oikea Mesikämmen, sanoi korkea herra, ojentaen
hansikoidun kätensä hänelle. Osaatko sinä hyvänpäivän tehdä?
--Kyllä, vastasi asemapäällikkö, viitaten samassa käskevästi Nallelle,
joka heti kavahti kahdelle jalalle istumaan, katsoa paurottaen vuoroin
kumpaakin heistä pienillä, pyöreillä silmillään.

--Hyvä päivä, hyvä päivä, kuoma, nauroi korkea herra, tervehtien
kaksin käsin häntä. Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee. Etköhän lähtisi
minun kanssani Helsinkiin?
Nalle pudisti päätään, sillä eräs itsepintainen kärpänen tahtoi siinä
samassa hänen korvaansa tunkeutua.
--Ei Nalle Helsinkiin lähde, hymyili asemapäällikkö. Hän viihtyy
parhaiten täällä erämaassa.
Sinä iltana sai Nalle jälleen kaikki parhaat temppunsa näyttää.
Liikennetirehtööri matkusti pois seuraavana aamuna ja Nalle oli häntä
asemasillalla uskollisesti hyvästelemässä.
Hänestä oli sekä hupia että hyötyä talolle. Omenavarkaat, joiden
kinttuja hän pureskeli, kaikkosivat kokonaan, samoin kylänpojat
naurismaasta.
--Siellä on karhu, kuiskailivat he vain puoliääneen keskenään. Kuka
hullu karhun kanssa painisille lähtee?
Kerran pidätti Nalle asemasillalla myös erään hutikkaisen
markkinamiehen, riistäen viinalekkerin häneltä. Silloin hän sai kaikki
naurajat puolelleen.
Suorastaan sankarillisen maineensa saavutti hän pelastaessaan
hukkumasta talon pienen tytön, joka oli laiturilta järveen pudonnut ja
jonka Nalle veti kauniisti kuivalle maalle.
Silloin kirjoitettiin hänestä jo paikkakunnan sanomalehteen. Sieltä
kiersi uutinen Helsingin lehtiinkin, joista se kerran postin tultua
suurella riemulla hänelle luettiin, eikä Nalle näyttänyt suinkaan olevan
vähän ylpeä herättämästään huomiosta.
Talon naiset suorastaan jumaloivat häntä. Nalle pyörikin aina heidän
kintereillään, sillä hän tiesi kyllä, missä säiliöiden ja aittojen avaimet
olivat.

Mutta vieraiden aikana hän aina pyrki herrojen puolelle, tehden sen
vanhasta tottumuksesta ja ikäänkuin itsestään selvänä asiana, jossa
eivät mitkään vastaväitteet voineet tulla kysymykseen. Eikä häneltä
pääsyä sinne koskaan kiellettykään.
Nalle piti kaikista muista talon asukkaista, paitsi ei kesakkonaamaisesta
telegrafistista, joka kerran oli narrannut hänet särkemään ampiaispesän.
--Surrur, oli hän sanonut, ja osoittanut hänelle navetan irrallisen
vuorilaudan ja kivijalan väliä, josta sahajauho oli esille tunkeutunut.
Mitä se on?
Nalle oli painanut korvansa sahajauhoa vasten ja kuullut myös sieltä
sisältä epäilyttävää surinaa.
--Murrur, oli hän sanonut ja samalla alkanut ankarasti takoa vuorilautaa
ja leipoa sahajauhoa etukäpälillään.
Sitten hän oli pistänyt kuononsa sinne.
Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä ampiaiset olivat rynnänneet esille
ja pistäneet juuri kuononpäähän häntä, niin että Nalle oli huutanut
suureen ääneen ja juossut kuin hullu pitkin pihamaata.
Koko kuono oli turvonnut niin, että Nalle itsekin, kun kerran peiliin
kurkisti, oli tuntenut itsensä tuiki hullunkurisen näköiseksi.
Siitä saakka kantoi hän kaunaa telegrafistille. Ja hänen kostonsa oli
suloinen, kun hän kerran metsässä huviretkellä oltaessa oli saanut
kokonaisen muurahaispesän mitään pahaa aavistamattoman
miespoloisen niskaan rysäytetyksi.
Silloinkin oli Nalle saanut naurajat puolelleen.
Mutta telegrafisti, jonka oli täytynyt juosta kiireimmän kaupalla
kotiinsa ja riisuutua omassa kamarissaan ilkosen alastomaksi, oli
uhannut vielä kerran tappaa hänet, jota uhkausta asemapäällikkö oli
säestänyt vakavasti:

--Täytyy se ehkä tappaakin, ennen kuin talvi tulee. Käy pian liian isoksi
ja väkivaltaiseksi.
Paljon muitakin kolttosia teki Nalle. Mutta hänen monet ansionsa
puhuivat vielä toistaiseksi hänen puolestaan.
Hän nosti raskaan puutarha-portin saranoiltaan, ja kun saranat eivät heti
patsaista eronneet, kiskoi hän irti patsaatkin ja kantoi ne järveen, niin
että kanat pääsivät parasta kukkamaata kuopimaan.
Hän meni omin lupinsa ruokakonttoriin ja söi suuhunsa vastakeitetyt
marjasyltit.
Hän kiipesi asemakonttorin virkapöydälle ja kaasi mustepullon pitkin
tärkeitä rahtikuitteja.
Hän otti uuden lakin asemamiehen päästä, kun ei tämä kyllin pian
osannut häntä tervehtiä, repi sen rikki ja heitti palaset aseman katolle.
Hän taittoi kirjanpitäjän uuden merenvahapiipun, vaikka tämä vain
leikillään oli puhaltanut savua silmiin hänelle.
Hän tappoi talon kissan.
Hän oli sytyttää tuleen koko talon saunan, jonka ovi oli jäänyt auki ja
jonne hän oli päässyt ominpäinsä kekäleiden kanssa häärimään.
Tosin hän sai joka kerta selkäänsä ja sitten hän oli taas eräitä päiviä
nurpolla nokin. Mutta sitten unohti hän jälleen kopunsa ja oli valmis
jotakin uutta tuhmuutta tekemään.
Samaa tuhmuutta ei Nalle tehnyt milloinkaan kahta kertaa.
Kerta riitti hänelle, ja sitten hän tiesi sen asian. Mutta hän keksi aina
uusia, sillä hänessä asui luonnollinen uteliaisuus ja vilkas mielenkiinto
maailman asioihin, joka ei ollut hänestä pois juuritettavissa.
Viimeinen tuhmuus, jonka hän asemaherrojen luona teki, oli