Merimiehen matkamuistelmia I | Page 6

suustansa. Vahvan miehen rinnassa sykki sydän tuntuvasti,
ja hänen povensa työskenteli tavattomasti.
Vihdoin hän puhkesi sanoihin: "Jumala siunatkoon sinua, vieras!
Jumala siunatkoon sinua, nuorukainen, siitä, että olet onnettomalle
isälle antanut takaisin hänen rakkaan tyttärensä! Jumala siunatkoon ja
palkitkoon sinua, jalo meripoika Pohjolasta, että olet poistanut perheen
isältä kuolon iskun; sillä en olisi voinut kestää niin kovaa iskua
yhtaikaa; ilman sinua makaisi nyt koko perheeni meren pohjassa."
Hänen äänensä sortui, niin ettei hän pitkään aikaan voinut sanaakaan
puhua. Hän hellitti minut ja viittasi istumaan. Tulin itsekin niin
liikutetuksi hänen syvästä surustaan ja hellästä kohtelustaan, että
kyyneleet valuivat silmistäni.
Hetken aikaa istuttuamme nousi kauppaneuvos, otti minua kädestä
kiinni ja sanoi:
"Seuraa minua, poikani; meitä odotetaan jo salissa."
Ennen kuin kerkisin mitään lausua, aukeni ovi, ja me tulimme
suurenlaiseen saliin, jossa oli parikymmentä henkeä kokoontuneena
suuren pyöreän pöydän ympärille.
Kun me kolme astuimme sisään, nousi koko seurue. Jokaisen kasvoista
näkyi syvä juhlallisuus. Salissa vallitsi kuoleman hiljaisuus, kun
kauppaneuvos lausui juhlallisella, vähän epävakaisella äänellä:
"Tässä, rakkaat ystävät, esitän teille perheeni pelastajan. Jumala häntä
siunatkoon!"
Hän vaipui istumaan, voimatta mielenliikutukselta jatkaa puhettansa.
Minä jäin keskelle laattiata yksin seisomaan. Kumarsin kohteliaasti
joka suunnalle, ja muistaakseni mutisin jotain sinnepäin, että tämä
kaikki oli minulle ansaitsematonta kunniata tahi muuta semmoista.

Mutta nyt alkoi joka suunnalta tulla kädenpuristuksia, siunauksia,
onnentoivotuksia, ylistyksiä ja kaikenlaisia kiitollisuuden ja kunnian
osoituksia. Viimein lähestyi minua talon rouva, joka oli
onnettomuudessa ollut osallisena, samoin nuori Charly. He syleilivät
minua kumpainenkin ja taluttivat minut sohvalle välillensä istumaan.
Kauppaneuvoskin läheni meitä, ja sitten kaikki yhdestä suusta,
kauppaneuvosta seuraten, vaativat minua kertomaan
onnettomuudentapausta kaikkine kohtineen alusta loppuun saakka.
Kahta kertaa en antanut itseäni käskeä. Alotin siitä, miten huomasin
heidät ensin, lopettaen siihen, miten lääkäri tuli minua katsomaan.
Ei kukaan keskeyttänyt kertomustani, paitsi Charly, joka välin lisäsi
jotain, mitä en itse tarkoin maininnut. Muutoin vallitsi huoneessa syvä
hiljaisuus. Muuta ei kertomuksen ohessa kuulunut, kuin syviä
huokauksia ja nyyhkytyksiä yhden ja toisen naisen puolelta.
Kauppaneuvos itse ja hänen rouvansa olivat kovimmin liikutettuja.
Kun vihdoin kertomukseni loppui, vallitsi huoneessa vieläkin syvä ja
pitkällinen hiljaisuus, jonka Charly viimein keskeytti, pyytäen minua
kertomaan, mistä olin, kodostani ja kuinka sieltä olin tänne tullut, eli
lyhyesti sanoen koko elämäkertani.
Tähän pyyntöön muutkin liittyivät, ja lyhyesti sitten kerroin heille
pääpiirteet elämästäni.
Kertomukseni näytti heitä ihmeellisesti huvittavan, samassa kuin
heidän kunnioituksensa kasvoi minua kohtaan, kun kuulivat, että olin
syntyisin herrasperheestä.
Illallisella, johon sitten mentiin, tyhjennettiin useita maljoja sekä minun
että kotini ja vielä isänmaanikin kunniaksi. Aterian lopulla lähestyi
kauppaneuvos minua, otti taskustaan kalliin kultakellon vitjoineen ja
ojensi minulle sen sanoen:
"Suvaitkaa, poikani, ottaa tämä kello muistoksi näistä päivistä; avatkaa
kuori ja lukekaa kirjoitus!"

Minä tietysti en voinut muuta kuin ottaa sen ynnä paksun
kantasormuksen, sekin kullasta, joihin molempiin oli piirretty vuosi,
päivä ja paikka sekä sanat: "tyttäreni Maryn pelastamisesta."
Olin niin liikutettu, etten ilosta voinut puhua muuta kuin sanat: "Jumala
siunatkoon teitä, kalliit ystäväni!"
Illallisen jälkeen, ennen vieraitten lähtöä, nousi kauppaneuvos
seisomaan ja lausui:
"Hyvät ystävät! Minä olen puolisoni kanssa päättänyt tarjota tälle
nuorukaiselle kodin kattoni alla; sillä en tiedä, mitenkä hänet muutoin
palkitsisin. Olen mielistynyt häneen kuin omaan poikaani näinä
muutamina hetkinä, mitkä meillä on ollut ilo nähdä häntä tässä
seurassamme. Hänen elämänsä ura vieköön hänet sitten maalle tai
merelle; siitä huolimatta katsokoon minuun kuin ainakin ystävään, joka
ei mitään uhrausta hänen tähtensä pidä liian suurena. Ja nyt hyvää
yötä!"
Charlysta ja minusta oli tullut hartaat ystävät, ja yhdessä menimme
levolle hänen huoneesensa. Paljon puhelimme yhtä ja toista myöhään
yöhön, kunnes vihdoin unen helmoihin vaivuimme väsyneinä.
Seuraavana päivänä menin hänen seurassaan laivakonttooriin, jossa
sain palkkani. Sitten menimme Boardinghausiin, jossa Charly maksoi
laskuni, otimme kistuni ja tavarani ja sitten palasimme takaisin
kauppaneuvoksen taloon, joka nyt oli tuleva kodikseni.
Boardinghausissa olivat olleet oikein levottomia, kun olin niin
kadonnut yht'äkkiä. Olivat luulleet minulle jotakin erinomaista
tapahtuneen, eivätkä millään muotoa tahtoneet uskoa, kun Charly kertoi
heille, missä seikkailussa olin ollut. Mutta kun näkivät minun, niin
alkoivat ihmetellä sitä muutosta, mikä oli ulkoasussanikin tapahtunut,
ja tulivatkin pian sitten vakuutetuiksi asian todellisuudesta.
Tultuamme kotiin ja saatuamme vähän virvoitusta vatsaimme hyväksi,
tultiin pyytämään, että Tony, joksi minua talossa ruvettiin nimittämään,
tulisi saliin.

Minä heti noudatin käskyä, pyysin Charlyn mutkaani ja menimme.
Saliin tultuamme huomasin heti saman immen, jota olin rintaani
vastaan niin hurjasti puristanut aalloista pelastaessani; näin hänet, jonka
tähden olin menettää halvan elämäni. Tuossa hän nyt istui ihka elävänä
liljana. Oi, miksi palasin tänne! Parempi olisi ollut sekä hänelle että
minulle, jos olisin poissa pysynyt.
Mutta nyt se oli myöhäistä. Olin kuin naulattu lattiaan, enkä voinut
liikahtaa paikaltani, katsellessani häntä ihastellen.
Huomattuansa hämmästykseni, nousi hän, tuli minua vastaan, ojensi
kätensä ja kysyi suloisella sointuvalla äänellään:
"Oletteko pelastajani?"
"Hän on pelastajasi, Mary, ja nyt minun paras ystäväni auringon alla,"
kuului samassa ääni takaani.
Se oli Charly, jonka läsnäolon ihastuksissani kokonaan olin unhottanut,
koska hän ei mitenkään hiljaisuutta häirinnyt.
"Niin, suloinen neiti," sain sanotuksi vihdoin mielenliikutukseltani.
"Minä, minä se olen, joka koitin teitä pelastaa, mutta en ollut