Merimiehen matkamuistelmia I | Page 5

hereilläni, tai hourin. Nipistin itseäni nenästä ja käsivarresta. Kyllä se

sentään koski. Ainakin olen jossakin lumotussa linnassa, tuumin
itsekseni.
Mutta oli miten olikaan, syömään nyt täytyy ruveta, sillä ruokia oli jos
jonkinlaisia. Vieläpä näkyi ruokaryyppyä varten olevan pieni pullo,
jossa lienee ollut pari naukkua. En ollut juuri usein käyttänyt
ruokaryyppyä; mutta nyt otin pienestä kultapikarista siemauksen. Ja
hienon hienoa oli sen mukaan kaikki muukin, mitä ateriaan kuului.
Syötyäni ja juotuani heittäydyin pitkään sohvalle; otin pöydältä sikarin
ja vetelin haikuja.
Tämän suloisempaa paratiisia en ikinä toivo, arvelin taas. Olisin
kernaasti mennyt ulos, mutta en uskaltanut; pelkäsin, ett'en pääsisi
jälleen takaisin tähän suloiseen asuntoon. Päätin siis kärsivällisesti
odottaa, kunnes jonkun ihmisen näkisin; tottahan joku tulisi, jos ei
muut, niin kumminkin lääkäri. Katsoin seinäkelloa; se näkyi käyvän
viittä.
Vidoinkin joku tuli käytävässä. Nyt tarttui hän lukon kahvaan.
Hypähdin istualleni. Ovi aukeni, ja sisään astui lääkäri. Tunsin hänet
samaksi mieheksi, joka oli minulle tuon lasillisen lääkejuomaa antanut,
mikä minulle niin syvän ja vahvistavan unen oli tuonut.
"Hyvää iltaa, nuori sankari; kuinka voitte?" oli hänen ensimäinen
lauseensa. Oven suljettuansa tarttui hän käteeni ja pudisti sitä
sydämellisesti.
"Hyvin," vastasin minä. "Olen kuin lumotussa linnassa. Täällä on
kaikkia, mitä mieli halajaa. Mutta sanokaapas, hyvä tohtori, olenko
minä hereilläni, vai onko tämä kaikki unennäköä; ja jos tämä on
todellisuutta, niin voitteko sanoa, kuinka kauvan tätä kestää."
Lääkäri naurahti, ja vähän aikaa katseltuaan silmiini, virkkoi:
"En usko juuri samanlaista monta tuntia enää kestävän. Mutta onnen
lintu sinä, Jack kulta, olet. Moni toivoisi kernaasti olevansa sinun
kengissäsi. Mitä olen kuullut, niin aikoo kauppaneuvos sinun

tulevaisuudestasi pitää hyvän huolen. Hän ei pidä mitään palkintoa liian
suurena sinulle, sillä hän rakastaa äärettömästi tytärtään, jonka pelastit.
Minun on käsketty viedä sinut, poikaseni, jos olet täysin toipunut,
hänen luoksensa tänä iltana. Hän tahtoo sinua silloin kiittää
sankarityöstäsi ja muutoin puhutella sinua sekä samassa varmaankin
palkita sinua."
"Hyvä herra tohtori," keskeytin häntä; "minä olen jo moneen kertaan
palkittu, sillä enhän minä mitään erinomaista sankarityötä ole tehnyt.
Saman olisi kuka hyvänsä minun sijassani tehnyt. Olen vaan
velvollisuuteni täyttänyt, joskin vähän varomattomasti käyttäydyin, niin
että omakin henkeni joutui vaaraan. Jos eivät muut olisi meitä veneesen
saaneet, niin siellä olisimme nyt molemmat meren pohjassa."
"Kyllä niin," vastasi lääkäri, "mutta sinä pelastit hänet uppoamasta ja
herätit muiden huomion. -- Mutta nyt tahdon tietää nimesi ja
kotipaikkasi, että saan esittää sinut kauppaneuvokselle ynnä muille.
Minun nimeni on Wily Mackvicker," lausui hän seisoalleen nousten,
johon minäkin heti vastasin ilmoittaen nimeni ja kumartaen lisäsin
olevani Suomesta O:n kaupungista.
Mutta semmoista paikkaa ei hän sanonut muistavansa, jonka tähden
minä parhaan kykyni mukaan koin sitä hänelle selittää karttakirjan
avulla, jonka muiden kirjain joukosta satuin löytämään. Vähän näkyi
hän Suomesta tietävän, niin kuin yleensä hänen maassansa. Toiset sitä
pitävät ruotsalaisena, toiset venäläisenä maakuntana, ja "Ruchin Finn"
on täällä suomalaisten yleisenä nimenä.
Tohtori Mackvicker aikoi lähteä ja vaati minua seuraansa. Mutta minä
pyysin häntä hetken vielä viipymään ja selittämään, mitä tässä edellä
olen kertonut. Kerroin hänelle nuo salaperäiset kirjoitukset ja näytin
hänelle ne ynnä rahakukkaron ja kysyin, olivatko nämä rahat todellakin
minulle aiotut.
Mr. Mackvicker nauroi ja sanoi ne tietysti minulle kuuluvan. Hän
kertoi sitten, että hän kauppaneuvoksen vanhemman pojan Charlyn
kanssa yksissä neuvoin oli keksinyt kaikki nuo minua huvittaaksensa,
ja senkin tähden, ettei kenelläkään ollut aikaa minusta muutoin huolta

pitää asiain tällä kannalla ollessa onnettomuuden jälkeen. Oli siis
tahdottu näin minulle pitää varalla kaikki tarpeet, heräisin sitten koska
tahansa.
Ilmoitin lääkärille, että minun piti lähteä niin pian kuin mahdollista,
sillä minun täytyi seuraavana aamuna olla laivakonttoorissa. Meillä
laivan miehillä oli siellä suorituksia, koska olimme tulleet juuri
Brasiliasta yhdeksän kuukauden matkalta eräällä Liverpoolilaisella
laivalla.
Mr. Mackvicker otti vihdoin kädestäni kiinni ja koetti rohkaista minua,
luullen, että ujostelin tulla hänen mukanaan kauppaneuvoksen luokse.
Minä painoin hienon merimiehen huopahatun päähäni, ja sitten mentiin.
Kysyttyäni sain tietää, että kaikki pelastetut voivat hyvin, paitsi neiti
Mary, joka oli vielä heikko.
Sain kuulla hänen tiedustelleen, kuka hänet pelasti, ja kuultuansa sen
olleen jonkun merimiehen, joka oli itsekin ollut hukkua, oli hän itkien
pyytänyt nähdä minua heti, koska oli kuullut minun talossa olevan. Kun
oli luvattu minut tuoda hänen luokseen, niin pian kuin heräisin, oli hän
rauhoittunut ja luvannut vartoa.
Näitä puhellessamme olimme jo joutuneet kauppaneuvoksen ovelle.
Mutta tuo Maryn kaipailu ja helläsydämisyys oli minuun tehnyt
kummallisen vaikutuksen. Mackvicker avasi oven ja työnsi minut
edellänsä huoneesen, jossa istui keski-ikäinen hieno herrasmies,
kädellään tukien päätänsä.
Seisoimme hetkisen hänen edessään, ennen kuin hän huomasi meidät.
Minä tunsin hänet samaksi, joka kuskin viereen istahti onnettomasta
rannasta kotiin ajettaessa. Hänen silmänsä näyttivät punertavan, murhe
näkyi painavan hänen mieltänsä; poikansa tapaturmainen kuolema
näkyi häntä kovasti masentavan. Hän näytti aivan murtuneelta. Lääkäri
vihdoin huomautti häntä läsnäolostamme, esittäen minut hänelle.
Nähtyänsä minut, nousi kauppaneuvos seisoalleen, levitti kätensä ja
lausui murtuneella äänellä: "tule tänne, poikaseni, ja anna minun painaa
sinua rintaani vastaan; tule!"

Lääkäri työnsi minua häntä kohden. Minä astuin vaistomaisesti
muutaman askeleen, ja, nyt olin hänen sylissään. Hän itki eikä voinut
saada sanaa