Merimiehen matkamuistelmia I | Page 4

missä apua tarvittiin.
He olivat rientäneet rannasta irroittamaan venettä, jolla sitten tulivat
apuun ja ehtivät paikalle juuri silloin, kun minä pelastettavani kanssa
olin uppoamaisillani. He saivat minua kauluksesta kiinni ja niin vetivät
meidät veneesen.

Toisia veneitä oli myös rientänyt lähellä olevista laivoista
onnettomuuden paikalle ja saivat pelastetuiksi vanhemman pojan ja
toisen naisen, joka oli sekä poikain että tytön äiti. Poika oli saanut
äitinsä hinatuksi veneen kölille, jossa he töintuskin olivat voineet
pysytellä siksi, kun apu saapui. Nuorin poika oli saanut hautansa
aalloissa, ja hänen ruumiinsa saatiin ylös ahkeran hakemisen jälkeen
vasta toisena päivänä. Vanhempaa poikaa ja äitiä tuotiin rantaan juuri
silloin, kun minä virkosin, ja ihmiset juoksivat katsomaan tulijoita,
samassa kun minä koin pyrkiä pois heidän joukostaan.
En ollut vielä kauvan maannut piilopaikassani, kun kuulin, miten
minua etsittiin. Kuulin jonkun sanovan: "minä tahdon nähdä tyttöni
pelastajan; hakekaa hän esille; kaksi puntaa sille, joka hänet löytää."
Samassa saapui muutamia kiven luo huutaen: "Täällä on! Täällä on!" Ja
ennen kuin kerkisin mitään vastusta tehdä, tarttuivat muutamat miehet
minuun ja veivät kantaen sen luokse, joka oli vaatinut minua etsimään.
Nähtyään minut ja huomattuaan tilani, käski hän viedä minut
vaunuihinsa, johon jo rouva ja poika olivat juuri astuneet. Itse istui hän
ajajan viereen, ja sanaa lausumatta lähdettiin tulista vauhtia
kauppaneuvoksen kotia.
Tyttö jo kuului olleen kotona turvassa, ja pikaisen lääkärin-avun saatua
oli hän jotenkin vironnut.
En rupea tässä kuvaamaan isän, äidin ja pojan tunteita. Kukin ne
arvannee ilmankin. Sen tunsin vain, että heidän silmänsä olivat
erinomaisen kiitollisina ja lempeinä luodut minuun. Ei kukaan puhunut
sanaakaan; oli ikään kuin olisi jokainen peljännyt aloittaa keskustelua.
Lienee syynä ollut sekin, että kukin kiitti sydämessään Jumalaa
ihmeellisestä pelastuksessaan. Tuntui todellakin niin mahdottoman
oudolta mielessäni, että Jumala oli käyttänyt minua välikappaleenaan
ihmishengen pelastamisessa; että olin itse ollut niin lähellä kuolon kitaa
ja sentään tullut temmatuksi pois ikään kuin pedon suusta. Kun ajattelin,
kuinka lähellä ijankaikkisuutta olin ollut, niin en voinut muuta kuin
kiittää Herraa hänen sanomattomasta armostaan, joka ei tahdo syntisen
kuolemaa. Armonaikaa oli minullekin pitennetty vielä, ja kun tuota

ajattelin, rupesivat kyyneleet virtana vuotamaan poskiani pitkin. Minä
painoin pääni vaunun tyynyjä vastaan, etteivät muut huomaisi
liikutustani.
Samalla tunsin kiitollisuutta kumppaleitani kohtaan, kun eivät minua
kysymyksillään vaivanneet, vaan antoivat minun olla omilla oloillani,
joka tuntui väsyneelle hermostolleni suloiselta.
Nyt ajaa karautettiin kauppiaan taloon, johon rouva ja poika vietiin
yhdestä ovesta, minä toisesta. Huoneeseen tultuani laskettiin minut
sohvalle, riisuttiin märät vaatteet yltäni ja puetettiin puhtaat, hienon
hienot villavaatteet niitten sijaan. Samassa lähestyi minua hieno herra,
jonka heti huomasin lääkäriksi. Hän kysyi vointiani. Vastattuani:
"Auttavasti kyllä, herra tohtori; mutta olen ylen väsynyt, viluinen ja
kangistunut," koitti hän suonenlyöntiä, sydämen tykytystä y.m. ja sanoi
minun pian olevan täysissä voimissa jälleen. Minä sain mennä levolle
huoneessa olevaan valmiiksi tehtyyn vuoteesen ja sain lasillisen jotakin
ainetta, jonka tunsin ruumiissani vaikuttavan erinomaisen suloisesti.
Monta hetkeä ei viipynyt, ennen kuin vaivuin syvään uneen, josta
heräsin vasta toisen päivän illalla. Silloin tunsin olevani aivan täysissä
voimissa ja iloisella mielellä. Kova ruokahalu tuntui olevan, ja olisin
syönyt vaikka laivan huonointakin ruokaa.
Nousin vuoteeltani, ensin oudostuen paikkaa, missä olin. En ollut uskoa
silmiänikään enkä muistaa, miten olin tähän kaikinpuolin hienoon
huoneesen joutunut.
Mieleeni välähti ikään kuin olisin taivaassa ollut ja kuullut enkelein
laulua. Sillä viereisestä huoneesta kuului korviini soiton säveleitä.
Tarkemmin kuunneltuani veisasi siellä joku naishenkilö jotakuta
harrasta kiitosvirttä, pianolla tai muulla soittokoneella säestäen. En ole
milloinkaan kuullut niin suloisia säveleitä, sillä ne tuntuivat lähtevän
veisaavan syvimmästä sydänsopesta ja ilmaisevan hartainta
kiitollisuutta, eikä kuitenkaan olevan vailla surumielisiä väreitä.
Eikä tuo mikään ihme ollutkaan, sillä veisaaja oli äiti, joka iloitsi
poikansa, tyttärensä ja itsensä pelastuksesta, mutta suri toisen poikansa

odottamatonta kuolemaa.
Laulun vaiettua selveni minulle, missä olin ja miten olin tänne joutunut.
Hypähdin lattialle ja näin tuolin, johon oli kasa vaatteita pantuna. Siinä
näin myös lipun, johon oli kirjoitettu; "Pue yllesi, Jack; nämä ovat
sinun!" Tämähän hauskalta tuntuu, ajattelin, sopiihan tehdä työtä
käskettyä; näitähän juuri tarvitsenkin."
Lähellä oli pesukaappi, hienointa laatua, ja siinä kaikki, mitä mies
tarvitsi siistiäkseen itsensä. Peseydyin, ajoin partani, ja rupesin sitten
vaatettamaan itseäni.
Muutaman hetken kuluttua olin niin siististi ja hienosti vaatetettu
meripoika, etten vielä niin hienoa, aistikasta merimiehen pukua ollut
maailmassa sinä ilmoisna ikinä nähnyt. Asetuin suuren seinäpeilin
eteen, joka ulottui lattiasta kattoon saakka, ja tarkastin itseäni siitä, ja
tuskin tunsin omaa itseäni.
Pistin käteni taskuihini ja aloin kävellä edestakaisin vartoen uteliaana,
mitä nyt piti tapahtuman, ja odottelin ruo'alle kutsua.
Mutta kuinka ihastukseni ja kummastukseni kasvoi, löydettyäni hienon
rahakukkaron housujeni taskusta. Avattuani sen näin ensimäiseksi
samanlaisen kirjoitetun lipun, kuin vaatteidenkin ohessa. Siinä oli:
"Käytä hyväksesi, merimies; nämä ovat sinun!" Katsoin rahoja
ihmetellen ja laskin niitä olevan yhteensä säntilleen kymmenen puntaa
(250 Suomen markkaa).
Tämähän hauskaksi tulee; olen kumminkin satumaailmaan joutunut,
arvelin itsekseni.
Samassa huomasin huoneen nurkassa pöydän, jolla näytti olevan
jotakin, koska se oli hienolla liinalla peitetty.
Siinä oli taasen salaperäinen kirjoitus: "Heitä pois liina, Jack; istu ja
ravitse itseäsi!" -- No, tämähän huvittavaiseksi käy, ajattelin. En liene