Merimiehen matkamuistelmia I | Page 3

läheni.
Mikä tuo hirviö oli? -- Jokainen valtamerillä kulkenut merimies tuntee
sen. Se on hirmumyrsky, joka usein menee yhtä joutuin kuin tuleekin.
Mutta onneton on se pursi, niin pieni kuin suurikin, joka silloin ei tiedä
eikä ymmärrä olla varoillaan.
Semmoinen näytti minunkin purjehtijaini kohtalo olevan; sillä
huolettomina, uhkaavaa vaaraa tietämättä kiitivät he eteenpäin täysin
purjein noin englannin penikulman päässä rannasta.
Minä juoksin kuin mieletön laiturilla huutaen heille, huitoen
nenäliinaani heille varoitukseksi ja vielä ampuen pari laukausta
mukanani olevasta revolverista. Mutta kaikki turhaan. He eivät kuulleet;
syöksyivät vaan suoraan vihurin suuhun.
Viimeinkin, Jumalan kiitos, huomaavat vaaran, hyppäävät purjeita
laskemaan. Mutta se oli liian myöhäistä; vihuri kerkisi jo saavuttaa
heidät sitä ennen.
En voinut olla silmiäni ummistamatta. Kuulin sydäntä vihlovan
hätähuudon, toisen ja kolmannenkin. Jännitin silmiäni nähdäkseni

purjehtijoita; mutta mitään ei näkynyt.
Tuolla huomasin veneen, pohja ylöspäin, ja veden pinnalla muutamia
ihmisen päitä, jotka pyrkivät venettä kohden. Tuontuostakin kaikui
korviini haikeita hätähuutoja.
En tiennyt, miten sain nuttuni ja saappaani riisutuksi. Huimaavaa
vauhtia riensin rantaan, ja loiskis olin vedessä, halkaisten kuohuvia
laineita tulisella innolla. Myötävirta auttoi minua eteenpäin
onnettomuuden paikkaa kohden.
Lähenin yhä onnettomia tuulen ja meren pauhatessa. Usein peittivät
risteilevät aallot minun, että olin läkähtyä. Mutta vihdoin sain aalloissa
riisutuksi taas osan vaatteitani, jotka tietysti jäivät mereen. Sain ikään
kuin uusia voimia, ja silmäni olivat luodut ainoastaan yhteen kohtaan,
nuoreen naiseen, joka näkyi viimeisiä voimiaan ponnistaen koettavan
pysytellä aaltojen päällä.
Mutta oi kauhua! Nyt hän upposi, enkä ollut kuitenkaan hänestä
etempänä kuin noin viiden sylen päässä. Ainoastaan muutamia
voimakkaita vetoja ja potkauksia vielä, ja pian olin samalla paikalla,
missä hän upposi. Aioin juuri sukeltaa hänen jälkeensä, kun oikealla
sivullani kohosi vedestä kätönen ja pitkät mustat hiukset.
Salaman nopeudella tartuin hukkuvan käteen ja hiuksiin molemmin
käsin, joka temppu itsenikin saattoi upoksiin. Mutta muutaman
silmänräpäyksen kuluttua olin taasen pinnalla taakkoineni. Heti
pyörähdin selälleni, vedin tiedottoman neidon samoin selälleen
vasemmalle puolelle rinnalleni, pidin hänestä vasemmalla kädelläni,
koettaen kohottaa hänen kuolon kalpeita kasvojaan vedenpinnan
yläpuolelle.
Sillä tavoin sitten pyrin voimieni takaa rantaa kohden. Mutta nyt
tarvittiinkin monta vertaa suurempia ja kestävämpiä voimia, sillä nyt
oli kuljettava vasten virtaa. Se ei tosin enään ollut kovin väkevä; mutta
nyt olikin vaan toinen käsi ja jalat vapaat, toinen käsi kun piteli tuota
uinailevaa impeä rintaani vastaan likistettynä.

Hitaasti kului matka. Lienen ollut noin puolimatkassa, kun rupesin
tuntemaan voimaini loppuvan. Hurjasti koittaen ponnistaa viimeisetkin
voimani, tunsin kuitenkin, miten liikkeeni heikontuivat, miten jäseneni
rupesivat kangistumaan. Tuhansia tulitähtiä säihkyi silmissäni.
Yhtäkkiä musteni kaikki; minä kuulin veden kohisevan korvissani
pääni yläpuolella.
Suonenvedon-tapaisesti kiersin molemmat käteni neidon vyötäisille,
enkä sitten tiennyt mitään. Tuntui vaan siltä, kuin joku olisi tarttunut
niskaani ja aikonut minua kuristaa. Tunsin, että minut äkkiä vedettiin
ylös, ja kuulin ääniä; mutta en eroittanut sanoja, vaikka kuuluivat aivan
läheisyydestäni. Tuntui ikään kuin olisi minua kuljetettu jossakin
loiskuvassa vesiastiassa läpi ilman ylös, ylös korkeuteen; ja kuta
korkeammalle tulin, sitä selvemmin rupesi ruumiissani tuntumaan
ikäänkuin se olisi ollut pantuna jäihin.
Vihdoin heräsin, sain silmäni auki ja näin olevani makaamassa rannalla
suuren väkijoukon keskellä. Pari poliisia koitti irroittaa käsiäni ja
eroittaa jotakin naisolentoa sylistäni.
Käteni aukesivat kuolon puristuksesta, ja nainen vietiin lähellä
odottavaan vaunuun. Minä kummastelin ja katselin ympärilleni. En
ymmärtänyt, mitä kaikki tämä merkitsi. Kysyin lähellä seisovilta, missä
olin ja mitä pahaa olin tehnyt, koska poliisit herätessäni käsirautoja
olivat pois ottamassa.
En kerinnyt saada mitään selvää vastausta. Joukosta kuului vaan joku
sanovan: "älä pelkää Jack (merimies); sinä olet oman henkesi uhalla
pelastanut merihädästä kaupungin rikkaimman laivan-omistajan ainoan
tyttären".
Nyt selkeni muistini. Muistin tuon pienen seurueen rannalla; muistin,
kuinka hyppäsin korkealta laiturilta mereen; muistin hurjan uintini
onnettomuuden paikalle; muistin, kuinka viimeisessä
silmänräpäyksessä sain hukkuvan nuoren naisen kiinni; muistin
taistelun myrskyissä hyökylaineita vastaan uidessani rantaan päin
takaisin. Ymmärsin nyt, että olin itsekin ollut hukkumaisillani, mutta
jollakin tuntemattomalla tavalla tullut pelastetuksi.

Kaikki nuo ajatukset ja muistot lensivät mieleeni muutamassa
silmänräpäyksessä, ja minä tajusin kaikki, nähdessäni veden vielä
valuvan vaatteistani.
Puoli alastonna aioin rynnätä hakemaan vaatteitani ja kenenkään
huomaamatta poistua koko paikasta. Mutta kummakseni huomasin,
etteivät jäseneni tehneetkään tehtäväänsä. Kaaduin kuin pölkky maahan,
eikä minussa ollut miestä jälleen pystyyn nousemaan. Tämän muutkin
huomasivat; muutamat sitä nauroivat, toiset järkevämmät surkuttelivat
minua, kun ymmärsivät tilani.
Vihdoin väkijoukon mentyä rantaan jotakin katsomaan, rupesin
nelinryömin raastamaan itseäni tapaustantereelta. Onnistuinkin niin
paljon, että pääsin saman kiven luo, jolla olin istunut ennen
onnettomuuden tapausta ja joka ei ollut monen kyynärän päässä
minusta.
Siinä näkyivätkin olevan pluusi, nuttu, hattu ja saappaat. Olisin
kernaasti pukenut nuo ylleni, mutta en voinut jäsenteni kankeuden
tähden.
Mutta palatkaamme kertomaan, miten oli muiden purjehtijain käynyt,
sillä heidän osaksensa ei minun apuni riittänyt, koska koko huomioni
oli kiinnitetty neitoseen, jota riensin pelastamaan.
Kun olin huomannut purjehtijain onnettomuuden ja hädissäni huutanut
sekä revolverini laukaissut, olivat nämä herättäneet muutamien
herrasmiesten huomion. He olivat myös nähneet minun mereen
hyppäävän. Ensin luullen minun olevan itsemurhan aikeissa, aikoivat
he rientää minun aikomustani estämään. Mutta samassa havaitsivat he
asian todellisen laidan nähdessään minun uivan ulospäin, ja kuultuaan
hätähuudot, huomasivat he,