Mehiläisten elämä | Page 7

paikkansa noille vielä elonhaamua vailla oleville
tulevaisuuden toiveille. Nukkuvaan kaupunkiin jäävät koirakset, joiden
joukosta kuninkaallinen rakastaja on valittava, hyvin nuoret
työmehiläiset kuninkaallista lapsilaumaa hoitamaan sekä muutama
tuhat muuta työmehiläistä, jotka jatkavat ravinnon kokoamista kaukaa
kedoilta, vartioivat kertyneitä aarteita ja ylläpitävät pesän siveellisiä
perintötapoja. Jokaisella pesällä on näet oma moraalinsa. On sangen
korkealla siveellisellä kannalla olevia pesiä, ja on sangen
turmeltuneitakin. Varomaton mehiläishoitaja voi helposti turmella
tuommoisen kansan, saada sen kadottamaan kunnioituksen toisen
omaisuutta kohtaan, kiihottaa sitä ryöstöön, totuttaa sitä vallotuksiin ja
joutilaisuuteen, siten tehden siitä vitsauksen kaikille lähiseutujen
pienille yhteiskunnille. Jos mehiläinen on tullut huomanneeksi, että
vaivalloinen työ kaukana kedon kukkasten keskuudessa, joita täytyy
verottaa satoja saadakseen kokoon yhdenkään hunajapisaran, ei ole
ainoa eikä mukavin rikastumisen keino, jos se oivaltaa, että on
helpompi hiipiä varkain huonosti vartioituihin kaupunkeihin, tai
väkivallalla tunkeutua heikkoihin, puolustukseen kykenemättömiin,
niin se piankin kadottaa käsityksen suurenmoisesta, mutta
säälimättömästä velvollisuudestaan, joka tekee sen kukkien
siivekkääksi orjaksi luonnon sopusointuisessa hääjärjestyksessä; ja
silloin on useinkin vaikea johdattaa turmeltunut kansa jälleen oikealle
tielle.

V
Kaikki osottaa, ettei kuningatar, vaan pesän henki määrää parveilun.
Kuningattaren laita on sama kuin johtavien henkilöiden ihmisten
keskuudessa. Ne näyttävät antavan käskyjä, mutta tottelevat itse
korkeampia ja selittämättömämpiä käskyjä kuin ne, joita itse jakelevat
alamaisilleen.--Kun tämä henki on hetken määrännyt, on sen täytynyt
julistaa päätöksensä aamun koittaessa, kenties päivää tai kahta ennen
lähtöä, sillä tuskinpa aurinko on juonut kasteen ensi pisarat, kun
ylt'ympäri surisevaa kaupunkia huomaa erinomaista levottomuutta,
jonka suhteen mehiläishoitaja harvoin erehtyy. Toisinaan miltei tekisi
mieli sanoa siinä olevan taistelua, epäröimistä, peräytymistä. Sattuu

todellakin, että useita päiviä perätysten tuo kullankarvainen,
läpikuultava parvi kohoaa lentoon ja laskeutuu jälleen ilman näkyväistä
syytä. Muodostuuko kenties sinä hetkenä taivaalla pilvi, jota me emme
näe, mutta jonka mehiläiset huomaavat, vai nouseeko heidän
mielessään katumus? Keskustellaanko surisevassa
neuvottelukokouksessa lähdön välttämättömyydestä? Emme tiedä siitä
mitään, emme myöskään, millä tavoin pesän henki ilmottaa
päätöksensä joukolle. Jos kohta onkin varmaa, että mehiläiset
ilmottavat ajatuksensa toinen toisilleen, emme kuitenkaan tiedä,
tekevätkö ne sen samalla tavoin kuin ihmiset. Emme myöskään tiedä,
kuulevatko mehiläiset tämän hunajatuoksuisen surinan, tämän
kauniitten kesäpäivien huumaavan huminan, joka on mehiläishoitajan
suurimpia nautintoja, tämän työn juhlavirren, jonka sävel nousee ja
laskee pesän ympärillä hetken kristallikirkkaudessa ja joka meistä
tuntuu puhjenneiden kukkien riemulaululta, niiden onnen ylistysvirreltä,
sulotuoksujen kaiulta, valkoneilikkojen, ajuruohon, meiramin ääneltä.
Niillä on kuitenkin kokonainen sävelsarjansa, jonka mekin varsin hyvin
voimme erottaa ja joka ulottuu uhkan, vihan ja epätoivon soraäänistä
korkeimman onnen sulosointuihin. Niillä on kuningattaren laulu,
runsauden riemulaulu, ja valitusvirret; niillä on vielä nuorten
ruhtinattarien venytetyt salaperäiset sotahuudot, jotka kaikuvat
häälennon edellisissä taisteluissa ja verilöylyissä. Onko tämä kaikki
vain sattuman luomaa soittoa, joka ei hipaisekaan niiden sisäistä
äänettömyyttä? Varmaa on, etteivät ne kiinnitä huomiota meluun, jonka
me saamme aikaan niiden asunnon ympärillä. Ne arvelevat kenties, että
tämä hälinä ei koske niiden maailmaa eikä siis ansaitse huomaamista.
Todennäköistä on, että me puolestamme kuulemme vain häviävän
pienen osan niiden puheesta sekä että niiden käytettävissä on suuri
joukko säveliä, joita meidän aistimemme eivät kykene tajuamaan. Joka
tapauksessa saamme vasta nähdä, että ne kykenevät ymmärtämään
toisiansa ja neuvottelemaan, useinpa hämmästyttävän nopeasti. Kun
esimerkiksi suuri hunajan ryöstäjä, suunnaton Sphinx Atropos, tuo
kammottava perhonen, jolla on selässään pääkallon kuva, tunkeutuu
pesään, salaperäisiä, vastustamattomia, sille omituisia loitsujansa
hyristen, niin uutinen kiertää paikasta paikkaan, koko kansa säpsähtää
kauhusta oven vartiasta viimeisiin työmehiläisiin saakka, jotka tuolla
syvempänä ovat viimeisiä kennokakkuja valmistamassa.

VI
Kauan on oltu sitä mieltä, että nämä viisaat hunajahyönteiset, jotka
tavallisesti ovat niin säästäväiset, järkevät ja eteensä katsovat,
hyljätessään kuningaskuntansa aarteet antautuakseen tuntemattomille
vaiheille alttiiksi toimivat salliman tuottaman mielettömyyden vallassa,
totellen koneentapaista vaistoa, lajin lakia, luonnon kaikkivaltiasta
käskyä, voimaa, joka kaikilta olijoilta on kätkettynä ajan juoksevaan
virtaan.
Olipa sitten kysymys mehiläisistä tai meistä itsestämme, niin sanomme
sallimaksi kaikkea, mitä emme vielä ymmärrä. Mutta nykyään
mehiläispesä on paljastanut meille kaksi tai kolme tähdellistä
salaisuuttaan, ja on käynyt ilmi, ettei tämä lähtö ole vaistomainen eikä
välttämätön. Se ei ole mikään sokea, sattumuksen aiheuttama maasta
muutto, vaan harkitulta näyttävä uhri elävän polven puolelta nousevan
hyväksi. Mehiläishoitajan tarvitsee vain surmata nuoret, vielä
liikkumattomat ruhtinattaret niiden kammioihin ja samalla suurentaa
yhteiskunnan varastoaittoja ja makuukammioita, jos näet toukkien ja
koteloiden lukumäärä on suuri, niin heti tuo tulokseton hälinä painuu
alas tottelevaisen sateen kultapisaroiden lailla; mehiläiset lentelevät
kukasta kukkaan jokapäiväisessä työssään, ja vanha kuningatar,
joka--tultuaan nyt tuiki välttämättömäksi--ei toivo eikä pelkää enää
seuraajaa, kieltäytyy, vapautuneena huolistaan vasta syntyvään
toimintahaluun nähden, näkemästä sinä vuonna auringon valoa. Se
ryhtyy uudelleen levollisesti pesän pimeydessä äidin tehtäväänsä ja
laskee kierreviivaa kulkien kennosta kennoon, unohtamatta ainoatakaan,
pysähtymättä hetkeksikään, kaksi-, kolmetuhatta munaa päivässä.
Mitä muuta sallimantapaista tässä on kuin tämän päivän sukupolven
rakkaus nousevaa kohtaan? Sama sallimus on olemassa
ihmiskunnassakin, joskin sen voima ja ulottuvaisuus siinä on pienempi.
Se ei aiheuta ihmiskunnassa noita täydellisiä, yksimielisiä uhrautumisia.
Mikä se laajanäköinen sallimus on, jota me tottelemme niinkuin
mehiläiset sallimustansa? Emme sitä tiedä, emmekä tunne olentoa, joka
katselee meitä samalla tavoin kuin me katselemme mehiläisiä.

VII
Mutta ihminen ei häiritse tapauksien kulkua siinä pesässä, jonka
olemme valinneet