Martin Paz | Page 8

mielensä alakuloiseksi!
Ettekö sydämessänne toivo joskus pääsevänne jälleen itsenäisiksi?"
"Sitähän me puuhailemme, armollinen herra", vastasi indiani, "eikä se
päivä ehkä enää ole kaukana, jolloin veljeni miehissä tekevät kapinan".
"Ymmärrän kyllä. Te puhutte siitä salaisesta sodasta, jota veljenne
valmistavat vuorillaan. Merkin annettua astuvat he alas kaupunkiin
aseet kädessä ... ja ne pääsevät voitolle, kuten aina ennenkin. Olkoon
menneeksi! Kas kuinka teidän etunne katoovat näissä alituisissa
vallankumouksissa, joiden näyttämöpaikkana on Peru;
vallankumoukset hävittävät indianeja ja hispanialaisia mestisien
eduksi".
"Me pelastamme maamme", huudahti Martin Paz.
"Niin! Te pelastatte, jos toimitatte asianne hyvästi", vastasi don Végal.
"Kuule minua! Minä rakastan teitä, niinkuin olisitte poikani.
Mielikarvaudella sanon sen, sillä meillä hispanialaisilla, mahtavan
kansan ylpeillä jälkeläisillä, ei ole enää kyllin voimaa valtion
perustamiseen. Teidän asianne on voittaa tuota onnetonta
"amerikalaisuutta", joka koettaa karkottaa europalaista muukalaista.
Minun luullakseni ainoastaan europalaisten maahan-tulo voi pelastaa
Perun vanhan valtakunnan. Keskellä sitä sisällistä sotaa, jota te
valmistatte ja joka on sulkemaisillaan pois kaikki sääty-luokat, paitsi
yksi ainoa, ojentakaahan silloin kätenne vanhan mailman ahkeroille
kansoille!"
"Indianit, armollinen herra, tulevat aina pitämään muukalaisia
vihollisina, olkootpahan sitten mimmoiset tahansa, eivätkä ne koskaan
tule sallimaan kenenkään rankaisematta hengittää heidän

vuori-ilmaansa. Se valta, joka minulla nyt on heidän ylitsensä, on ilman
mitään merkitystä sinä päivänä, jolloin en vanno kuolemaa heidän
sortajilleen. Ja mikä minä nyt olen?" kysyi Martin Paz alakuloisesti.
"Vankiraukka, joka ei saisi 3 tuntia olla hengissä Limassa!"
"Ystäväni! Teidän täytyy luvata minulle, ettette sinne palaja".
"Ja minkävuoksi minun täytyy sen luvata, don Végal? Minä en voi
päästä sydämestäni".
Don Végal ei puhunut mitään. Nuoren indianin rakkaus kiihtyi päivä
päivältä. Markiisi vapisi nähdessään hänen käyvän varmaa kuolemaa
kohti, jos hän uudelleen ilmaantuisi pääkaupungissa. Hän päätti
innokkaasti puuhata jouduttaakseen juutalaisen naisen häitä.
Hankkiakseen itselleen varmuutta asiassa, lähti hän eräänä aamuna
Chorillosta ja palasi kaupunkiin.
Silloin sai hän kuulla että André Certa, joka oli haavoistaan parantunut,
oli jalkeella ja että hänen kohdakkoin tapahtuvat häät olivat päivän
puhe-aineena.
Don Végal halusi oppia tuntemaan sitä tyttöä, jota Martin Paz rakasti.
Hän lähti illalla Plaza Mayorille. Täällä oli kuten tavallisesti paljo
väkeä koolla. Markiisi tapasi vanhan ystävänsä, pastori Joachimin. Hän
suuresti kummastui don Végalin kertoessa Martin Pazin elävän ja
lupasi innokkaasti valvoa nuorta indiania sekä antaa markiisille kaikkia
uutisia, jotka voisivat huvittaa häntä.
Äkkiä huomasi don Végal mustaan kaapuun verhotun nuoren tytön,
joka nojautui vaunujen nurkkaa vasten.
"Kuka on tuo ihana impi?" kysyi hän pastorilta.
"Hän on Adnré Certan morsian, juutalaisen Samuelin tytär".
"Hän! Juutalaisen tytär!"
Markiisi töin tuskin saattoi pidättää kummastustaan ja sanottuaan

pastori Joachimille jäähyväiset palasi hän Chorilloon.
Hänen kummastuksensa kävi vieläkin suuremmaksi, kun hän
luulotellussa juutalaisessa naisessa tunsi sen nuoren tytön, jonka hän oli
nähnyt rukoilevan Pyhän Annan kirkossa.

V.
Kun Columbian sotajoukot, joita Bolivar oli jättänyt kenraali Santa
Cruzin käytettäviksi, olivat karkoitetut eteläisestä Perusta, oli
rauhallisuus ja lepo palannut tähän maahan, jota sitä ennen sotaväen
kapinat olivat hällinneet. Yksityisten kunnianhimo ei näkynyt
todellakaan esiintyvän yhtä hurjasti kuin ennen ja presidentti Gambarra
näkyi turvallisena asuvan palatsissaan P1aza Mayorin varrella. Tältä
puolen ei siis ollut mitään peljättävää, sillä todellakin uhkaavaa vaaraa
ei ollut näistä kapinoista, jotka yhtä pian kukistettiin, kuin syntyivätkin
ja nämä kapinat näkyivät ainoastaan mairittelevan amerikalaisten halua
sotaväen paraatiin.
Todellinen vaara jäi kuitenkin hispanialaisilta huomaamatta; sillä ne
olivat liian ylpeitä vaaraa huomatakseen. Mestisit eivät liioin vaaraa
huomanneet, se oli päivän selvä asia, kun nämä eivät koskaan tahtoneet
huomata heikompiansa.
Kuitenkin oli tavaton liike ollut kaupungissa indianien kesken, jotka
usein seurustelivat vuorelaisten kanssa. Tämä kansa näkyi heittäneen
sikseen luonnollisen unteluutensa. Sen sijaan että ennen laiskasti
venyivät punchoillaan jalat aurinkoa kohti, kuljeskelivat he nyt
maaseuduilla, pidättivät toisiaan tavatessaan ja tunsivat toisiaan eräistä
merkeistä sekä kävivät halvemmissa ravintoloissa, joihin saattoivat
poiketa ilman mitään vaaraa.
Muutamalla kaupungin syrjäisimmällä torilla huomattiin tämä liike
kaikkian paraite. Tämän torin kulmassa oli eräs rakennus, jossa oli
ainoastaan maakerta olemassa ja jonka ulkomuoto ilkeästi loukkasi
silmää.

Tämä oli mitä huonoin ravintola, jota piti eräs iäkäs indiani-eukko;
ravintola tarjoi vierailleen, jotka kaikki kuuluivat köyhimpään kansaan,
maissi-olutta ja erästä toista, sokeriputken nesteestä valmistettua
juomaa.
Indianien kokoukset tässä paikassa pidettiin aina määrätunnilla, jolloin
pitkä tanko pystytettiin ravintolan katolle ikäänkuin merkiksi.
Tämän merkin annettua astui huoneesen indiania kaikista ammateista,
rakennus-johtajia, muulin-ajajia, ajureita, yksi erällään ja katosivat
kohta etuhuoneen takana olevaan suureen saliin. Emäntä näkyi olevan
suuressa puuhassa ja jätti ravintolan hoidon piiolleen sekä kiiruhti itse
palvelemaan vieraitaan.
Muutamia päiviä Martin Pazin katoamisen jälkeen oli suuri kokous
pidetty ravintolan salissa. Töin tuskin saattoi eroittaa jokapäiväisiä
vieraita tässä ravintolassa, sillä sali, joka ennestään oli sangen pimeä,
kävi tupakin savun kautta vielä pimeämmäksi. Noin viisikymmentä
indiania oli asettunut soikean pöydän ympäri; muutamat pureskelivat
teelehtiä, joita sekoitettiin hyvänhajuisen maan kanssa; toiset joivat
maissi-olutta suoraan suurista saviastioista, mutta nämä toimet eivät
lainkaan heitä häirinneet, vaan he kuulivat suurimmalla tarkkuudella
puhetta, jota muuan indiani piti.
Puheenpitäjänä oli Sambo, jonka katse osotti suurta vakavuutta.
Tarkoin tarkastettuaan kuulijoitaan, lausui hän:
"Auringon pojat saattavat nyt puhua asioistaan. Ei löydy ketään
petollista korvaa, joka heitä kuuntelee. Muutamat meidän ystävistämme,
jotka ovat