Martin Paz | Page 7

"Sitäpaitsi minä
voin halvasta hinnasta myydä maatilan lähellä Cuzcoa".
"Voi, armollinen herra!" huudahti Samuel. "Maa saattaa meitä häviölle,
eikä meillä ole kyllin työntekijöitä sitä viljelläksemme. Indianit
vetäytyvät vuorille, eivätkä touot tuota enemmän, kuin mitä niiden
kasvattaminen maksaa".
"Minkä arvoisina pidätte näitä timantteja?" kysyi markiisi.
Samuel otti lakkaristaan esille pienen, erinomaisen huolellisesti

laaditun vaa'an ja alkoi punnita kiviä suurimmalla tarkkuudella ja tätä
toimittaessaan puhui hän tapansa mukaan polkien hänelle tarjotun
pantin arvoa.
"Timanttia ... hm... Huonoa arvo-ainetta... Mitä niillä voittaa?... Niillä
voittaa yhtä paljo, kuin jos kaivaa rahan ja maahan... Katsokaa,
armollinen herra, vesi tässä timantissa ei ole vallan kirkasta... Tietäkää,
että minulle on sangen vaikeata saada nämä kallisarvoiset korvukset
myydyiksi... Minun täytyy silloin kuljettaa näitä kalleuksia
Yhdysvaltoihin. Amerikalaiset ostavat niitä epäilemättä minulta
myydäkseen niitä sitten Albionin pojille. Mutta ne tahtovat niillä saada
hyvän voiton, joka onkin paikallansa, niin että minun osuuteni ei tule
suureksi... Arvelen että teidän armonne tytyy kymmeneen tuhanteen
piasteriin ... epäilemättä tuo on kyllä vähän, mutta..."
"Enkö minä ole sanonut", lausui hispanialainen ylenkatseellisesti, "ettei
kymmenen tuhatta piasteria riitä".
"Armollinen herra, en voi antaa teille puolen realiakaan enemmän".
"Ota nämä juveli-lippaat ja anna minulle paikalla rahat. Saadakseni
täyteen kolmekymmentä tuhatta piasteria, jotka minä tarvitsen, annan
teille kyllin suuren pantin tässä minun talossani. Onko tämä takaus
riittävä mielestänne?"
"Voi, ei olekaan, armollinen herra! Tässä kaupungissa, jossa
maanjäristyksiä vähän väliä tapahtuu, ihminen tuskin varmaan tietää,
elääkö hän vai kuolee, seisooko hän pystyssä vai kaatuu".
Samuel näin puhuttuaan alkoi kävellä kantapäillään pitkin lattiaa
tutkiakseen palkkien vankkuutta.
"Olkoon menneeksi! Auttaakseni teitä, armollinen herra", sanoi hän,
"olen suostuva pyyntöönne, vaikka juuri tällä kertaa tulen tyhjäksi
kovista rahoista, sillä minä aion naittaa tyttäreni herra André Certalle.
Tunnetteko häntä, armollinen herra?"
"En tunne häntä; ja nyt pyydän teitä kohta lähettämään sen

rahasumman, josta olemme sopineet. Ota nämä lippaat".
"Tahdotteko kuittia näistä?" kysyi juutalainen.
Don Végal ei vastannut mitään, vaan meni läheisiin huoneisin.
"Ylpeä hispanialainen", mumisi Samuel hampaiden välissä, "minä olen
yhtä hyvin kukistava hävyttömyytesi, kuin hävittävä rikkautesi.
Salomon nimessä! Sukkela mies olen; sillä minun korkoni ovat yhtä
ylevät kuin ajatuksenikin".
Don Végal, mentyään pois juutalaisen luota, huomasi Martin Pazin
olevan hyvin alakuloisen.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi markiisi ystävällisesti.
"Voi, armollinen herra! minä rakastan juutalaisen tytärtä".
"Juutalaista naista", sanoi don Végal inhon tunteella, jota hän ei voinut
salata. Mutta huomattuaan nuoren indianin alakuloisuutta lausui hän,
"Lähtekäämme matkalle, ystäväni; vastedes puhumme kaikesta tästä".
Tuntia myöhemmin lähti Martin Paz valepuvussa kaupungista, seuraten
don Végalia, joka ei ottanut ketään omasta väestä mukaansa.
Chorillon merikylpylaitos on kaksi peninkulmaa Limasta. Tällä
indiani-seurakunnalla on kaunis kirkko. Lämpöisempänä vuoden
aikana kokoontuu Chorilloon Liman koko ylimyskunta. Pelihuoneet,
joita ei suvaita Limassa, ovat täällä auki kaiken kesää. Ylimykset
osottavat siellä palavaa intoa ja usea rikas, jalosukuinen nuorukainen
on siellä nähnyt omaisuutensa lipuvan käsistään muutamassa yössä.
Chorillossa oli nyt vähän väkeä. Kun don Végal ja Martin Paz olivat
vetäyneet muutamaan merenrannalle rakennettuun huvilaan, saivat he
siis elää rauhassa, katsellen Tyynen Valtameren ääretöntä pintaa.
Markiisi don Végal, joka kuului Perun vanhimpiin hispanialaisiin
perheisin, tiesi että hänessä sammui mainio suku, josta syystä hän
saattoi ylpeillä. Hänen kasvoissaan näkyi myös syvän alakuloisuuden

jälkiä.
Oltuansa jonkun aikaa sekaantuneena valtiopuuhiin, inhoi hän nyt
sanomattomasti noita alituisia vallankumouksia, jotka pantiin toimeen
ainoastaan persoonallisen kunnianhimon vuoksi ja hän oli nyt vetäynyt
jonkunlaiseen yksinäisyyteen, jota ainoastaan harvinaisella väliajalla
keskeytti niiden velvollisuuksien täyttäminen, joita kohteliaisuus vaati.
Hänen suuri omaisuutensa oli siten vähitellen huvennut. Hänen
maatilansa oli työmiesten puutteesta rappio-tilassa ja sen vuoksi hän oli
pakotettu ottamaan suuria summia velaksi; vaan häntä ei peloittanut se
ajatus, että hän pian joutuisi häviölle. Hispanialaisen kansan
huolettomuus ynnä kyllääntyminen hyödyttömään elämään oli tehnyt
hänet tunnottomaksi uhkaavaisen tulevaisuuden suhteen. Muinoin
naimisissa armaan puolison kanssa ja pienen viehättävän tytön isänä oli
hän nähnyt hirveän onnettomuuden tempaavan nämä rakkauden esineet
hänen käsistään. Hän ei ollut enää millään hellällä siteellä sidottu
mailmaan ja hän antoi päivänsä kulua, miten vaan sattui.
Don Végal luuli sydämensä olevan kuolleen, kun hän äkiki tunsi sen
uudelleen sykkivän seurustellessaan Martin Pazin kanssa. Tämä vilkas
luonne herätti hänet uuteen eloon; indianin jalo ja arvokas ryhti
miellytti ritarillista hidalgoa; kyllääntyneenä hispanialaisiin ylimyksiin,
joihin hän ei enää luottanut ja inhoen mestisiä, jotka pyrkivät kohota
edellisten kustannuksella, yhtyi markiisi mielihyvällä siihen
alkuperäiseen kansanheimoon, joka niin urhoollisesti taisteli Pizarron
sotureiden kanssa Amerikan maasta.
Indiania pidettiin kuolleena, kuten don Végal oli Limassa kuullut
kerrottavan, mutta koska hän piti Martin Pazin ja juutalaisen naisen
naimisen kuolemata pahempana, päätti hän pelastaa indianin tässäkin
suhteessa, antaessaan Samuelin tyttären joutua naimisiin André Certan
kanssa.
Koska siis Martin Paz tunsi äärettömän alakuloisuuden painavan
sydäntään, ei markiisi huolinut lainkaan keskustella hänen kanssaan
menneistä ajoista, vaan puhui nuoren indianin kanssa arvottomia
asioita.

Kuitenkin sanoi don Végal, joka hänen alituisesta suremisestaan oli
pahoillaan, eräänä päivänä hänelle:
"Minkätähden, nuori ystäväni, olette luonnollista jalouttanne
osoittamatta, kun kätkette sydämessänne niin jokapäiväistä tunnetta.
Eikö esi-isienne joukkoon kuulunut Manco Capac, jonka isänmaan
rakkaus on suonut hänelle paikan sankarien rivissä? Minkä jalon työn
mies voi toimittaa, kun halpa himo ei tee hänen