Martin Paz | Page 6

ollut
löydetty. Sara tarvitsi kaikki sielunvoimansa, jottei hän joutuisi
epätoivoon.
Niitten ihmisten joukossa, jotka juoksentelivat ympäri rannalla,
huomasi Sara erään indianin julmilla kasvoilla. Tämä oli Sambo, joka
näkyi olevan toivottomassa tilassa. Saran lähestyessä vanhaa
vuorelaista kuului nämä sanat: "Mikä onnettomuus! Mikä onnettomuus!
Ovat tappaneet Sambon pojan! Ovat tappaneet poikani".
Muori tyttö astui muulin selästä ja käski viittauksella Libertan seurata.
Tällä kertaa lukua pitämättä siitä että häntä huomattiin, lähti Sara
pyhän Annan kirkkoon, jätti muulin neekerille ja aätui katolilaiseen
temppeliin. Hän kysyi pappi Joachimia ja laskien polvilleen kivilattialle
rukoili hän Martin Pazin sielun edestä.

IV.
Jokainen muu ihminen paitsi Martin Paz olisi hukkunut Rimacin
aaltoihin ja kuolemata välttääkseen oli hänen täytynyt käyttää koko
äärettömän voimansa, lannistumattoman tahtonsa ja ennen kaikkia
karskiutensa, joka on aivan omituinen omaisuus Uuden mailman
indianille. Martin Paz tiesi sotamiesten koettavan parastansa ottaakseen
hänet kiini sillan edustalla, jossa näkyi olevan mahdoton virtaa voittaa;
mutta suurella uimataidollaan onnistui hän pelastua. Kun hän huomasi
olevan helpompaa uida syvemmissä vesikerroksissa, saapui hän pian
rannalle ja piili Rhizophorein suojassa. Mutta mitä hänen nyt oli
tekeminen? Sotamiehet saattoivat pian muuttaa mielensä ja pitkittää
tiedustelemisiaan pitkin jokivartta, jolloin Martin Paz ehdottomasti olisi

joutunut heidän vangiksi. Äkkiä päätti hän jälleen tunkea kaupunkiin ja
piileillä siellä.
Martin Pazin täytyi käydä erästä leveimmistä kaduista, jottei hän tapaisi
niitä indianeja, jotka ehkä olisivat viipyneet myöhempään kaupungissa.
Aina hänestä näytti, juurikuin olisi häntä vakoiltu, eikä hän uskaltanut
tuota epäilläkään. Hänen silmäinsä edessä oli eräs talo, joka vielä oli
kirkkaasti valaistu; portti oli vielä auki vaunuja varten, jotka ajoivat
pihalta ja veivät kotia hispanialaisen ylimyskunnan kermaa.
Martin Paz hiipi taloon kenenkään huomaamatta ja hän oli juuri astunut
sisään, kun ovet hänen takanaan suljettiin. Hän juoksi sukkelaan
setripuusta tehtyjä, kallisarvoisia rappusia ylös, jotka olivat peitetyt
uhkeilla matoilla. Huoneet olivat vielä valaistut, vaan aivan tyhjiä; hän
riensi salaman nopeudella niiden läpi ja kätkeytyi vihdoin synkkään
kamariin.
Pian sammutettiin kynttiläkruunut ja kaikki oli hiljaa. Martin Paz alkoi
silloin tutkia paikkaa. Tämän huoneen akkunat olivat puutarhaan päin
ja näytti siltä, kuin täältä olisi vallan sopiva tilaisuus pötkiä pakoon.
Hän oli juuri hyppäämäisillään ulos, kun nämä sanat tapasiavat hänen
korvansa:
"Herra! Te ette ole muistaneet varastaa niitä timanttia, jotka olin
laskenut tähän pöydälle".
Martin Paz kääntyi ääntä kohti. Uljaskasvoinen mies osotti sormellaan
juveli-lipasta.
Martin Paz, joka tällä tavoin oli loukattu, lähestyi hispanialaista, jonka
karskius näkyi olevan muuttumatoin ja, vetäen tikarinsa tupestaan,
käänsi hän tikarin kärkeä omaa rintaansa kohti.
"Herra", sanoi Martin Paz hänelle kumisevalla äänellä, "jos vielä kerran
lausutte noita sanoja, makaan minä kuolleena jalkainne juuressa".
Hispanialainen katseli hämmästyneenä tarkemmin indiania ja sääli
häntä sydämensä pohjasta. Hän astui akkunan luokse, sulki sen hiljaa ja

palattuaan takasin paikalleen kysyi hän:
"Kuka olette?"
"Indiani Martin Paz. Sotamiehet minua ajavat takaa, sentähden että
olen puolustanut itseäni erästä mestisiä vastaan, joka hyökkäsi minun
kimppuuni ja minä kaasin hänen maahan tikarin pistolla. Tämä mestisi
on kihloissa erään nuoren tytön kanssa, jota minä rakastan. Herrani! Te
voitte jättää minut vihollisteni käsiin, jos pidätte sen soveliaana".
"Herrani", vastasi hispanialainen mutkittelematta, "minä lähden
huomenna Chorillon kylpypaikkaan. Jos tahdotte olla minun seurassani,
tulette kohta olemaan turvassa kaikista tiedustelemisista, ettekä tule
katumaan markiisi don Végalin kesti-ystävyyttä.
Martin Paz kumarsi jäykästi.
"Te voitte huomiseksi laskea levolle tälle vuoteelle", jatkoi don Végal.
"Ei ole kukaan, joka voi löytää turvapaikkaanne".
Hispanialainen lähti pois huoneesta ja indiani, jonka sydäntä niin jalo
luottamus liikutti, jäi yksinänsä. Martin Paz antautui markiisin turviin
ja vaipui tyynesti unen helmaan.
Auringon noustessa seuraavana aamuna antoi markiisi viimeiset käskyt
lähdön suhteen ja kutsutti juutalaisen Samuelin luokseen. Sitä ennen
lähti hän kuitenkin aamusaarnaan.
Tätä tapaa noudatti Perun koko ylimyskunta. Lima oli
perustamisestansa saakka ollut katolilainen luonteeltaan; paitsi
monilukuisia kirkkoja löytyi kaupungissa vielä 22 munkki-, 17
nunna-luostaria ja 4 turvapaikkaa niitä naisia varten, jotka eivät tehneet
luostarilupauksia. Kullakin näistä laitoksista oli oma kappelinsa, niin
että Limassa oli enemmän kuin 100 huonetta jumalanpalvelusta varten
ja 800 munkkia sekä 300 nunnaa toimitti uskonnollisia menoja.
Don Végal astuessaan pyhän Annan kirkkoon huomasi kohta nuoren
tytön, joka notkisti polvensa, rukouksiin ja kyyneliin vaipuneena.

Tytöllä näkyi olevan niin suuri suru, että markiisi ei voinut olla
sääliväisesti häntä katsomatta ja hän aikoi lausua muutamia lohduttavia
sanoja tytölle, kun pappi Joachim lähestyi häntä, puhuen matalalla
äänellä.
"Armosta, don Végal, älkää lähestykö häntä".
Sitte viittasi pappi Saralle, joka seurasi häntä himmeään ja yksinäiseen
rukouskappeliin.
Don Végal kääntyi alttariin päin ja kuunteli jumalanpalvelusta, mutta
palatessaan kotia kirkosta johtui vasten hänen tahtoaan tämä nuori tyttö
hänen mieleensä, jonka kuva oli pysyväisesti piirrretty hänen
sydämeensä.
Tultuaan kotia tapasi don Végal juutalaisen Samuelin vierashuoneessa;
hän oli totellut markiisin käskyä ja näkyi nyt unohtaneen yölliset
tapaukset. Rahan ansaitsemisen toivo elähytti hänen kasvojaan.
"Mitä teidän armonne käskee?" kysyi hän hispanialaiselta.
"Minun pitää saada kolmekymmentätuhatta piasteria tunnin sisään".
"Kolmekymmentätuhatta piasteria... Kellähän tuon verta rahoja on?
Pyhän kuninkaan Davidin nimessä armollinen herra, minulla on
pahempi pula niitä hankkia kuin teidän armonne voi ajatellakaan".
"Kas tusä muutamia kallisarvoisia juveli-lippaita", jatkoi don Végal
puhettaan, hämmästymättä juutalaisen vastauksesta.