Marjapojat | Page 6

vaan pyysi
vähän ruokaa, ja meni syötyänsä olkivuoteelleen kammarin-nurkkaan
maata.
Entisen muona-Matin huone oli jotenkin iso, mutta hyvin rappeutunut,
ja siellä oli moni muukin, kuin Matin perheen jäsenet, saanut yösijansa.

Siellä oikoili pitkän pöydän alla ja nurkissa kaikenmoisia kulkijoita.
Huoneen perällä oli verholla erotettu osa Jojun vanhempia varten, ja
sen lähimmässä nurkassa oli pojan vuode.
Jojun vanhemmat pitivät jonkunlaista yömajaa. Maksu otettiin
jokaiselta heti, sillä vieraat olivat useimmiten sitä laatua, että se tapa oli
tarpeellinen. Muuten olisi maksu saattanut jäädä tulematta. Välistä
tapahtui, että vieraat keskenään riitelivät niin, että isäntäväen täytyi
mennä heitä sovittamaan, ja toisinaan ei sekään riittänyt, vaan tarvittiin
vielä poliisinkin apua. Sellainen oli se koti, jossa Joju yönsä lepäsi.
Päivin hän enimmiten oli kadulla.

V.
Vettä sateli lakkaamatta, mutta Joju oli tottunut sateessa liikkumaan.
Oli ilma mimmoinen hyvään, niin kyllä hän sittenkin kulki
sanomalehtiä myymässä. Ennen maalla ollessaan hän oli ulkona
tepastellut, vaikka ei ollutkaan mitään pakkoa sateessa käydä, mutta
ulkona sitä aina keksi jotakin tehtävää itselleen. Jojun mielestä oli
erinomaisen hauskaa juosta aika vauhtia vesilammikkojen läpi,
varsinkin, jos ihmisiä silloin kulki ohitse. Se oli hauskaa, se, kun
vesiroiskeet lensivät kävelijäin päälle.
Kaupungissa ei tuollainen käynyt laatuun, sen Joju jo aikaa oli tullut
käsittämään, sillä nuot kiiltävänappiset olivat joka paikassa. Jos
pienintäkin kepposta yritti tehdä, niin heidän silmänsä heti olivat
valveilla.
Joju siis kulki ihan siivosti. Kaisaniemessä hän koululasten huviksi
heitti mitä muhkeimpia kuperkeikkoja, mutta eläintarhassa oli
kuitenkin kaikkein hauskinta. Siellä hän kiipesi puihin kuten orava, tuli
välistä pää edellä alas puusta ja teki yleensä jos jonkunlaisia temppuja.
Eräänä päivänä, kun hän jälleen oli tehnyt noita hurjia
kiipeemistemppujansa, sanoi Korpi: -- Kuules, Joju, sinusta tulisi hyvä
voimistelija.

-- Luuletko? Kansakoulua käydessäni sain voimistella, mutta opettaja
sanoi: "ei sinua paholainenkaan aisoissa pidä, jos sinun hullusti käy,
kenen syy sitten on?" Kun en viitsinyt hänen komentonsa mukaan
nahjustella, niin sain katsella vain, kuinka muut voimistelivat, ja sekös
vasta kirveli.
-- Mahdoit tehdä siten, kuin opettaja käski.
-- En viitsinyt, niitä temppuja kaikki tekivät. Minä tahdoin tehdä
sellaisia liikkeitä, joita muut eivät osanneet.
-- Oohoh!
-- Ikävä siellä koulussa oli, mutta kyllä minä nyt jo sentään täällä
menisin kouluun mielellänikin. Kotona on niin kovin ikävä. Ei täällä
ole yhtään sellaista kuin maalla. Siellä en olisi viitsinyt lukea, sillä
metsässä, jossa asuimme, oli paljon hauskempi kuin koulussa.
-- Talvellakin?
-- Niin, maan jäädyttyä poimimme suutarin Sakin kanssa karpaloita, ja
kun lunta tuli, niin hiihdettiin ja tehtiin lumikammareita ja mitä
kulloinkin. Mutta ei täällä keksi mitään.
-- Olethan sanomalehden-myyjä!
-- No niin, olihan se hyvä, että sen toimen sain.
-- Huomenna on taas kilpamyynti.
-- Niin on, ja aikaisin lähdetään liikkeelle.
-- Menetkö sinä nyt kotia?
-- Menen, muuten ne roistot, jotka yötä siellä meidän lattialla venyvät,
syövät kaikki puti puhtaaksi.
Seuraavana päivänä oli Joju aikaisin liikkeellä. Hän kulki vilkkaasti
paikasta paikkaan. Ei nyt joutunut kädet taskuihin, sillä yhä vain hän

piti lehtiä esillä. Kello 1/2 9 aikaan hän taas oli ennättänyt saman
kivimuurin kohdalle, jossa eräs keski-ikäinen herra ennenkin oli
häneltä ostanut lehden, ja juuri kun Joju aikoi ohitse mennä, tuli sama
herra jälleen ulos portista.
-- Ostakaa, sööp ny Uusi Suometaar, -- sanoi poika. Herra hymyili ja
osti lehden.
Joju riensi rautatien asemalle, joutuaksensa sinne siksi, kunnes
matkustajajuna lähtisi. Silloin tiesi hän taas pääsevänsä muutamista
lehdistä.
Joju pani mieleensä, että tuo herra, joka lehden osti, juuri samaan
aikaan kuin edellisellä kerrallakin oli tullut portista ulos, ja päätti nyt
joka päivä käydä 1/2 9 aikaan tuon saman portin luona. Mutta muutama
päivä meni, ettei hän määrättyyn paikkaan ennättänytkään täsmälleen
puoli yhdeksän aikaan, eikä hän myöskään myöhempään sitte tavannut
tuttua lehden ostajaa.
Eräänä aamuna oli hänellä ollut huono onni. Hän ei saanut lehtiä
myydyksi ja kiirehti nyt jälleen tutun kivimuurin luo, hyppeli sen
edustalla vuorottain toisella ja toisella jalalla ja rallatteli:
Jos annat penniä kymmenen, Niin saat juuri oivan lehtisen...
Pitemmälle hän ei ennättänyt rallituksessaan, ennenkuin herra jo näkyi
tulevan portista. Joju kiirehti hänen luoksensa, tarjoten lehtiään.
-- Hm, luulenpa tosiaan, että olet minua tässä odottanut?
-- Olen niinkin.
-- No mitä varten?
-- Että saisin lehteni myydyksi.
-- Mistä tiesit minun tulevan?
-- Kun olen ennenkin juuri samaan aikaan tavannut teidän tässä, niin

arvelin teidän menevän aina tähän aikaan virkanne toimiin. En ole
ennättänyt tänne moneen päivään, kun on ollut ostajia, jotka ovat
estäneet minua olemasta tässä, täsmälleen.
-- Tunnetko minun?
-- En.
-- Mikä sinun nimesi on?
-- Veitikka.
-- Onko se isäsi nimi?
-- Ei. Isäni on muona-Matti.
-- Mistä sinä olet tuollaisen nimen saanut?
-- Toverini sen minulle antoivat kansakoulussa ollessani.
-- Olitko vallaton siellä koulussa?
-- Sanoivat minun olleen.
-- Eikö sinua vielä haluttaisi koulua käydä?
-- Haluttaisi kyllä taas, -- sanoi Joju, jonka mieleen samassa johtui
pieni Solmia ja hänen vieraansa. -- Mutta ei ole minulla edes sellaisia
vaatteita, että saattaisin mennä kouluun, enkä voisi kirjojakaan saada.
Herra näytti tuumaavalta, tuuppasi kalossin kärjellään muutamia kiviä,
joita sattui olemaan kadulla,