Marjapojat | Page 5

Theodolinda Hahnsson
Noin keskenämme, kun sanomalehdistä puhumme, on meidän
vain tapana sanoa Prässi, mutta kun huudamme, niin täytyy sanoa
selvään koko nimi.

-- No annappas kun koetan: Uusi Suometaar, Nya Pressen o'
Hystasblaa-de.
-- No niin, nyt se kävi oikein, pian sinä opitkin. Huudetaan nyt sitte
vuorotellen ja kävellään yhdessä.
-- Tämä vasta hauskaa on. Saanko huutaa oikein niin paljo kuin jaksan?
-- Huuda päälle vain, kyllä _meidän_ kaupunkimme seinät kestävät, ei
ne kesken halkea.
Joju huusi niin heleällä äänellä, että jos joku taiteen harrastaja olisi
sattunut häntä kuulemaan, niin varmaankin hän olisi pyytänyt
valtio-apua tämän uuden kyvyn laulajaksi kasvattamista varten.
Huudettuaan Joju, sillä välin kuin kumppanin vuoro oli, iloissaan
hyppäsi eteenpäin. Hän ei enää laatustellut kädet taskuissa
tyhjäntoimittajana, hän oli nyt innokkaana virantoimittajana, hän oli jo
alkanut Helsingin virkeää elämää. Laulettuaan Uusi Suometar, Nya
Pressen ja Hystasblaa-de, oppi hän ohikulkeville myöskin sanomaan: --
Osta nyt, sööp ny.
-- Huomenna, varhain aamulla, täytyy sinun tulla asemalle, minä vien
sinun kirjakauppaan. Se herra, joka siellä meille lehdet antaa, tuntee
minun hyvin, ja kun minä sinun sinne vien, niin kyllä sinä kohta pääset
myyjäksi. Sinä saat numeron lakkiisi. Mutta muista vain tulla, etten
sinua suotta etsi.
Pojat erkanivat, ja seuraavana aamuna he tapasivat toisensa jo varhain
aamulla rautatien torilla.
-- No nyt sinun toimitan sanomalehden myyjäksi, -- sanoi Jojun toveri
ja näytti hyvin mahtavalta, kun oli ottanut suosikikseen vieraan pojan.
He läksivät myymälään, jossa olivat ensimmäisinä. Sanomalehtipoika
sanoi heti:
-- Tässä on nyt poika, joka myöskin tahtoisi lehden myyjäksi. Hän on
minun toverini, kyllä minä hänen takaan.

-- Vai niin. Mistä tämä poika on?
-- Täältä hän on, asuu Albertinkadun loppupäässä.
-- Mikä on talon numero?
-- Ei hän muista, mutta jahka lähdemme pois, niin minä saatan häntä ja
katson, mikä se on.
-- No mitä tuo poika itse tietää, jonka puhemies sinä olet? Mikä nimesi
on?
-- Muona-Matin Jojuksi minua maalla nimitettiin, mutta isäni on
muuttanut tänne kaupunkiin, eikä hän täällä mitään muonaa saa.
-- Eikö sinulla mitään sukunimeä ole?
-- Ei sukunimeä, mutta kyllä minulla liikanimi on.
-- Vai niin, no annappas kuulla nimesi.
Jojun silmät vilkkuivat nyt oikein veitikkamaisesti, kun hän vastasi:
-- Kansakoulussa minua sanottiin aika veitikaksi ja kylän muijat
nimittivät minua muona-Matin poikaveitikaksi. Onhan minulla siis
liikanimi.
-- No pistetään tänne paperiin nimesi sitten. Joju Veitikka, ehkäpä olet
hyväkin lehtiä myymään.
-- Oojah, kyllä sen saatte nähdä.
-- Tulee hänestä hyvä myyjä, minä olen häntä jo koettanut.
Herra, joka pojille antoi sanomalehtiä myytäväksi, näytti olevan
huvitettu noista pojista ja kysyi vielä: -- Oletteko kauankin olleet
tuttavia keskenänne?
-- Koko eilisen päivän, -- vastasi sanomalehtipoika.

-- Kylläpä sitte tunnettekin toisenne, -- sanoi herra hymyillen.
-- Kyllä vain, -- vakuutti poika.
He saivat lehtimytyt kainaloonsa, numerot lakkiinsa, ja lähtivät sitte
matkoihinsa.
-- Mutta enhän minäkään tiedä, mikä sinun nimesi on, -- sanoi Joju
kumppanilleen.
-- Minun nimeni on Korpi, mutta noin kumppanien kesken olen Korppi.
Kuulusteles vain, niin kyllä kaikki Korpin tuntevat, mutta Korvesta ei
moni tiedä mitään.
-- Kas, mikä talo tuo on?
-- Se on yli-oppilastalo. Jahka minä oikein sinulle näytän täällä taloja,
niin saat vasta nähdä jotakin.
-- Oletko sinä täältä kotoisin?
-- Olen minä, _Helsinkiläinen_ olen.
-- Ja olet nähnyt vain nuot suuret tuvat täällä. Minä olen muitakin
kaupunkia nähnyt.
-- Semmoisia pieniä, mitä ne ovat? Kyliä vain Helsingin rinnalla.
-- Niin, mutta minä olen nähnyt sellaisia paikkoja maalla, ettet sinä
täällä Helsingissä olekkaan semmoisia nähnyt. Kun Suutarin Sakin
kanssa kävimme marjojen kaupalla, kuljimme sellaista aukeata, että
siihen näkyi kirkko ja mylly sekä kuusi kylää. Mutta mitäpä täällä
näkee, seiniä vain.
-- Ohoh, on täällä näkötorni ja palotornikin, ja kun sinne kiipeää...
-- Kuules, sinne meidän täytyy kiivetä. Lähdetään nyt heti.
-- Ei maar, esplanaadiin meidän täytyy rientää lehtiämme myymään.

-- Ja niin helk... Uih, tuhmasti aioin taas sanoa.
-- Mikä nyt tuli?
-- Tuommoinen kiroomisen tapainen sana oli juuri tulemaisillaan
suustani, enkä ole pitkiin aikoihin sellaista sanonut, enkä taas enään
sanokkaan, se on varma.
-- No entäpäs tätä sitten.
-- On se paha, ja sitä saa niin kovasti hävetä, kun tulee parempien lasten
joukkoon.
Pojat olivat juuri suuren kivimuurin kohdalla, kun eräs keski-ikäinen
herrasmies tuli portista ulos. Oitis paikalla kiirehti Joju herrasmiehen
luo, sanoen: -- Ostakaa sanomalehtiä!
Herra vilkaisi lehtiin, vaan aikoi mennä edemmäksi, mutta Joju juoksi
pari askelta perässä ja sanoi: -- Ostakaa nyt, että saan hyvän onnen, kun
ensikerran olen myymässä.
-- Annappas nyt sitte tänne lehti. Mistä tiedät, että saat hyvän onnen?
-- No onhan siinä jo aluksi onnea, kun yhdenkin lehden olen saanut
myytyä, -- vastasi Joju ja riensi toverinsa jälkeen.
-- Paras, että menemme eri haaralle, -- sanoi Korpi.
-- Mennään vain, ja huomenna tapaamme toisemme taas.
Joju lähti nyt kulkemaan ja kiertelemään kaupunkia pitkin. Hän kävi
vain välillä kotona syömässä, ja meni jälleen ulos. Illalla kotia
palattuaan ei hänellä ollut muuta kuin yksi ainoa lehti myymättä. Poika
olikin niin väsyksissä, ettei joutunut rahojaan laskemaan,
Continue reading on your phone by scaning this QR Code

 / 26
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.