Marjapojat | Page 7

ja lähti sitte jälleen kulkemaan eteenpäin.
Joju katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, mutta pian hän unhotti herran,
sillä nyt hänen huomionsa kiintyi harmaaseen kissaan, joka koiran
edellä juoksi kadun poikki.
-- Huts kii'! huts kii'! -- huudahti Joju, mutta kun kissa kivijalassa
olevasta ilmaluukusta pääsi pakoon huoneitten alle, ja koira aikoi
mennä samaa tietä, silloin Joju juoksi luukun eteen koiraa estämään ja

ajoi sen pois. Hän läksi sitten jälleen jatkamaan kulkuansa.
Pilvet ajelehtivat taivaalla ja rupesivat vähitellen katoamaan. Sade
taukosi ja aurinko pisti esiin. Kävelijöitäkin alkoi pian liikkua taajoissa
joukoissa, ja Joju riensi kaikkialle, missä vain ihmisparvia liikkeellä
näki.
Näin oli hän kulkenut koko pitkän päivän ja saanut kokoon viisi
markkaa, kun illalla väsyneenä palasi kotia. Hän koputti ovelle, ja äiti
tuli aukaisemaan, sanoen: -- Vieläpä sinäkin, krapa, ulkona olet.
-- Olen nyt vihdoin jo sisälläkin. Vaikka aamupäivällä oli paha ilma,
niin iltapäivällä, kun selkeni, oli kovasti ihmisiä liikkeellä ja lehteni
menivät kaupaksi oikein aika kyytiä. Olen tänään myynyt jokaisen
kappaleen, ja se ei juuri usein tapahdu.
-- Tuolla pöydällä on sinulla puuroa, mene nyt syömään, -- sanoi äiti.
Joju meni ja rupesi hyvällä ruokahalulla pistelemään puuroa suuhunsa.
Eräs ovensuun puolessa pöydän alla täysissä vaatteissa loikoileva mies
käänteli itseään ja tirkisteli kiiluvin silmin Jojua.
Matti nukkui jo, ja Miinakin meni levolle. Pojan kotiintulo oli hänen
maatapanoansa keskeyttänyt.
Kun Joju oli syönyt, aikoi hänkin panna levolle. Takin hän jo oli
riisunut ja viskannut rahille, mutta sitten hän pöydältä otti lampun ja
asetti sen lattialle sekä istui vuoteellensa ja rupesi rahojansa laskemaan.
Pöydän alla oikoilevan miehen silmät kiiluivat saaliinhimoisesti, mutta
muuten hän ei liikahtanutkaan.
Joju laski rahojansa ja sanoi sitten itsekseen:
-- Viisi markkaa. Aivan täsmälleen niin paljo, kuin luulin olevankin.
Hän pisti kukkaronsa takintaskuunsa, sammutti lampusta valkean ja
viskautui vuoteellensa. Ei pitkää aikaa kulunutkaan, ennenkuin hän jo

oli nukkunut.
Hetken tuo lattialla loikoileva mies kuunteli Jojun tasaista hengitystä,
vaan sitten hän hiljaa ryömi Jojun vuoteen lähellä olevan rahin luo, otti
pojan takin käsiinsä ja sieppasi sen taskusta kukkaron. Mutta kun hän
sitten saalineen aikoi hiipiä pois, sattui hänen jalkansa lattialla olevaan
lamppuun, joka kalisten kaatui rikki. Mies pötki ulos ovesta, niin pian
kuin suinkin ennätti saada salvat auki, ja riensi pois yön pimeyteen.
Kalinasta heräsi Joju, ja hänen vanhempansa myöskin.
-- Mitä ihmettä sinä nyt teit, Joju? -- huusi Miina, -- jotakin sinä olet
rikkonut!
-- En minä tiedä, -- missä tikut ovat, äiti? Ottakaa valkeata! Lamppu oli
tuossa lattialla, ja minä pelkään, että se on mennyt rikki, sillä öljyn haju
tulee nenääni.
-- Kyllä minä nenällesi annan, vai sinä lasket lampun lattialle ja
potkaiset sen rikki; tuossa tikut ovat ja täällä on onneksi kynttilän
pätkä.
Miina sytytti kynttilän ja rupesi katselemaan ympärillensä. -- No
mitähän kummaa tämä on? Ovi on auki, lamppu lattialla säpäleinä ja
tuo pitkä roikale tuolta pöydän alta tipotiessään. Mitä se merkitsee?
Joju oli vaiti ja näytti tuumaavalta, mutta hyppäsi sitten äkkiä pystyyn
vuoteeltansa. Hänen takkinsa oli liukunut rahilta lattialle, ja sen
nähtyänsä oli ikään kuin jotakin olisi hänen päähänsä juolahtanut. Hän
kiirehti koettelemaan takintaskujansa ja huusi sitten aivan onnettomana:
-- Minun kukkaroni on poissa!
-- Kukkarosi? Oliko se varmaan sinulla? -- kysyi Matti, joka myöskin
tarkasteli huonetta.
-- Oli se, oli niin varmaan kuin tässä olen! Minä otin maata pannessani
lampun pöydältä tähän lattialle ja laskin rahani, ja niitä oli juuri viisi
markkaa. Mutta juoksenpa tuota hylkyä etsimään.

-- Minä tulen kanssasi, sanoi Matti.
-- Kyllä sitä turhaan näin pimeässä etsitte.
-- Minä menen yksin ja juoksen niin että, siksi kunnes hänen löydän, ja
löydänhän aina jonkun poliisin edes, jolle voin asiasta ilmoittaa.
Joju juoksi ulos yön pimeyteen. Hän oli tottunut omin päin
toimielemaan.

VI.
Eräässä kivirakennuksessa Länsi-Henrikinkadun varrella asui rehtori
Mellilä omassa talossaan vanhan sisarensa kanssa. Herra rehtori oli jo
aikaa lakannut koulukateederissa istumasta ja opettamasta, sillä hän oli
varakas mies, ja saattoi nyt vanhoilla päivillään tulla toimeen
eläkkeellään ja koroilla, joita hän pää-omastaan sai. Ukko oli niitä
miehiä, jotka mielilauseenaan käyttävät noita tunnettuja sanoja "tee
työtä ahkerasti, niin Jumala auttaa ihmeellisesti". Hän oli tullut
tuntemaan näitten sanojen totuutta, sillä hän oli alkanut varattomana,
mutta menestynyt hyvin työssään. Sitä paitsi hän aina tyytyi vähään;
hänen tarpeensa eivät kasvaneet sen mukaan, kuin tulot enenivät. Nyt
vanhaksi tultuaan ukko tunsi itsensä yksinäiseksi, ja päivät kuluivat
yksitoikkoisesti. Hän oli kyllä monessa luottamustoimessa kaupungissa,
ja kun hän kotia tuli, oli vanha Eriika sisar aina asettanut jotakin
hauskaa hänelle. Välistä oli joku uusi kirja sievästi katetulla
kahvipöydällä, ja välistä jotakin muuta sopivaa. Mellilä rakasti paljon
hyvää kirjallisuutta, helppotajuistakin, jota hänen sopi ääneensä
sisarensa kanssa vuorotellen lukea. Mutta ukko kaipasi jotakuta, jolle
hän olisi saattanut tehdä hyvää. Hän oli kyllä kaikkiin listoihin, joita
hänelle runsaassa määrässä tuotiin, kirjoittanut arvokkaita numeroita,
mutta hän halusi tehdä hyvää sellaiselle, joka hänelle kiitollisuudeksi
olisi antanut rakkautta ja joka olisi ollut hänen ilonaan ja apunaan
hänen vanhoilla päivillään.
Saman päivän iltapuolella, josta edellisessä luvussa kerrottiin, istui

Mellilä sisarensa huoneessa