Marjapojat | Page 4

sekä ilmoitti, että marjapoikia oli kyökissä kaksittain. -- Ja minä
sain Sakilta tällaisen tuokkosellisen marjoja. --
Tyttö riensi jälleen kyökkiin ja pruustinna meni verkalleen perässä sekä
maksoi pojille heidän marjansa, mutta tyttö joka näki teetä par'aikaa
kaadettavan, kuiskasi äidillensä:
-- Eikö Manda saa antaa teetä kupillisen noille pojille?
-- Kyllä, kyllä lapseni.
-- Istukaa tänne kyökkiin, -- sanoi Solmia marjapojille, -- te saatte teetä.
Oi, kuinka hyvältä nämät mansikat tuoksuvat!
Pojat jäivät teetä odottamaan, ja pruustinna sanoi kyökkipiialle: --
Mukavaa, että saimme marjoja, nyt ei tarvitse muuta jälkiruokaa laittaa
illaksi.
Solmia meni tarjoamaan kumppaneillensa mansikoita, ja he kyllä pian
tekivät niistä suoraa. Sitte rupesivat jälleen juoksemaan. Marjapojat
tulivat pihalle, mennäksensä kotia, mutta jäivät nytkin katselemaan
lasten leikkiä. Joju ei muistanut suutansakaan kiinni panna, vaan oli se
ihastuksesta jäänyt raolleen; hänen tummat silmänsä oikein

säkenöitsivät, ja hän olisi niin halusta lähtenyt joukkoon, kun olisi
tohtinut vain.
-- Meitä on liika vähän. Sakki, tule mukaan, ja sinä toinen poika, etkö
tahdo juosta? Sittenhän saisi nimismiehen Einokin kumppaneita.
Sakki piilotti päänsä tikapuitten taakse eikä puhunut mitään, mutta kun
Solmia toisti pyyntönsä, sanoi hän: -- En minä kehtaa.
-- Kyllä minä tulen, huudahti Joju iloissaan.
-- Kuinka sinä noita käskit, -- sanoi nimismiehen tyttö, joka oli jo
kahdentoista-vuotias.
-- Ovathan ne puhtaissa vaatteissa, ja sitten ne ovat kilttejä lapsia, ja äiti
on sanonut, että kaikkien kilttien lapsien kanssa saa leikitellä, --
vakuutti yhdeksänvuotias Solmia, ja rupesi enemmän asiaa
ajattelematta asettamaan tovereitaan pariksi. Itse hän piti Jojun.
Mutta nytkös syntyi vilkas juokseminen. Solmiaa ja Jojua ei kukaan
voinut erottaa, sillä Joju oli vikkelä kuin lintu, hänpä olisi voittanut
vaikka minkä juoksijan. Ei nyt koetettukaan enää saada Jojua kiini,
mutta vaikka Solmiaa koetettiin saavuttaa, oli Joju aina ennättänyt
tarttua häneen ennen muita.
Nyt tahtoivat kaikki vuorostaan juosta Jojun kanssa, sillä he
huomasivat, että hänen ansiotaan se oli, että Solmiaa ei kiinni saatu. Ei
heistä kukaan enää muistanut, että hän oli köyhän mökkiläisen poika.
Mutta Joju muisti nyt, että hänen piti mennä ajamaan lehmää haasta, ja
sanoi, että hänen täytyi jo lähteä pois.
-- Oliko hauskaa juosta? -- kysyi Solmia ystävällisesti.
-- Oli niin pannahitten hauskaa.
Nyt katsoivat kaikki lapset hämmästyneinä toisiinsa.
-- Hyi, kuinka rumasti sanoit! Ethän sinä enään koskaan puhu sillä
tapaa? Jumala suuttuu, -- sanoi Solmia.

Joju huomasi, että hän oli sanonut sopimattomasti, ja ensi kerran häntä
hävetti. Hän rupesi itkemään ja juoksi Sakin luo, pyytäen häntä
tulemaan pois.
-- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Sakki, mutta Joju vain nyyhkytti.
Pikku Solmia tuli hänen luoksensa ja sanoi lohdutellen: -- Älä ole
suuttunut, kyllä minä luulen, että sinä olet kiltti poika, et sinä enää
koskaan puhu noin tuhmia sanoja.
Joju ei uskaltanut katsoakaan tyttöön, vaan veti Sakkia hänen
takinliepeestään ja pyysi yhä häntä tulemaan pois, ja niin loppui tämä
ensin iloisesti alotettu ilta.
Sakin kotona Joju vasta kertoi asiansa, sanoen: -- Se kiltti papintyttö
häpesi minun tähteni, kun se paha kiroominen taas tuli suuhuni, mutta
nyt en sitä enää milloinkaan tee.
-- Joju parka, -- sanoi Sakin äiti, -- ei sellaisesta pahasta tavasta ole
helppo päästä, mutta hyvä on, että sen pahaksi ymmärrät, kyllä siitä
ajan mittaan sentään pääset.
-- Mitä Joju vääräksi ymmärtää, sitä ei hän milloinkaan tahallaan tee, --
vakuutti Sakki, ja ne sanat saivat Jojun kyyneleet kuivumaan.

IV.
Vinha tuuli puhalteli, lakaisten Helsingin muutenkin siistejä katuja.
Ihmiset kulkivat kiireesti pohjois-Esplanaadin katua pitkin.
Kellastuneita lehtiä lenteli ristin rastin heidän ympärillään. Luonto ja
ihmiset olivat ikään kuin levottomassa hyörinässä ja pyörinässä.
Tämän levottomuuden vastakohtana kulki eräs poikanulikka hiljakseen
katua pitkin, seisattui tuon tuostakin puotien ikkunain eteen
katselemaan kaikkea sitä komeutta, kuin niistä loisti esiin.
Tarpeeksensa katseltuaan hän lähti taas rallattaen eteenpäin
laatustelemaan. Hän oli puettu siistiin sarkatakkiin, joka nähtävästi oli

jonkun maalaisräätälittären tekoa. Keskitakaa oli se lyhin, ja etuliepeet
riippuivat pitkinä, ehkä siitäkin syystä, että poika niitä venytteli, pitäen
käsiään takin taskuissa. Vähitellen hän näytti ikäänkuin väsyvän tuohon
katselemiseen; hän haukotteli ja meni istumaan eräälle penkille
esplanaadiin. Siinä istuessaan hän kuuli kummallisia ääniä. Ne
lähenivät, ja nyt hän selvästi erotti sanat: "Uusi Suometar, Nya Pressen
o' Hystasbla-ade"... Ja samalla tuli esiin pieniä poikia, jotka
sanomalehdet kainalossa juoksentelivat pitkin katuja. Nyt ei pojalla
enään ollut aikaa istua, vikkelästi hän nousi penkiltä ja juoksi erään
sanomalehtipojan luo, sanoen:
-- Mitä sinä huudat?
-- Myyn sanomalehtiä, osta pois, kom o' sööp. Uusi Suometaar, Nya
Pressen o' Hystasbla-ade.
-- Mistä noita lehtiä saa? Annas kun minäkin huudan.
-- Tuossa on. Tahtoisitko tulla myyjäksi?
-- Tahtoisin, se vasta hauskaa olisi.
-- Rautatien-kirjakaupassa niitä on. Mikä sinun nimesi on, ja mistä sinä
olet? -- kysyi sanomalehtipoika, luoden tutkivan katseen toveriin, joka
oli paljon siistimmässä puvussa kuin hän.
-- Nimeni on Joju, ja minä asun Albertinkadun loppupäässä. Mutta
annappas minunkin huutaa.
-- Noh, koetappas nyt.
-- Uusi Suometa-ar, Nyija Rässen ja Huus-tasplaade...
-- Ei se ollut oikein. Sinun pitää sanoman blaade eikä plaade.
Hystasblaade: etkä myöskään saa sanoa: Nyija Rässen, vaan Nya
Pressen.