Marjapojat | Page 3

ainakin tuon verran kotia tuo.
-- Käskekää Jojuakin marjaan, hauskempi olisi yhdessä poimia, ja
huomenna veisimme marjat pappilaan, -- sanoi Sakki.
-- Kai sinä siellä jo joka paikan olet kohlinut. Ei suinkaan maksa vaivaa
sinne mennä.
-- Kyllä niitä joka päivä uusia kypsyy.
-- Niin, mitä hänen vaivoistaan. Entäpä tätä sitten, eipä hänen aikansa
kallis ole, ei hän muutakaan kokoon saa. Pane poika marjaan, että oppii
työtä tekemään. Pahuutta vain oppivat, elleivät työtä tee, mutta mieli on
hilpeä ja tyytyväinen, kun ovat jotakin saaneet toimeen. Eikö olekkin
hauskaa, Sakki poikani, kun tulet väsyneenä kotia ja tiedät jotakin
ansainneesi?
-- On niin kovin. Ja kun oikein paljon saan, laitan marjapöpörää, ja se
vasta hyvää on, sitä äitikin mielellään syö.
-- Tässä minäkin viivyttelen. Täytyy mennä saattamaan Ruskas kotia.
Matin-Miina meni, mutta seuraavana päivänä tuli Joju iltapuolella
hakemaan Sakkia marjaan.
Pojat läksivät.
Sakki kulki vakavasti etsien marjapaikkoja, mutta Joju rallatteli:
Tilulallallaa, tilulallallaa, Kumpi meistä nyt ensiksi marjan saa? Tilu tai,
tilu tai, Sakki marjan sai.
Kaikesta, mitä Joju metsässä näki, sai hän ilon aihetta, mutta marjat
jäivät poimimatta. Kun sattuivat kävelemään sileän nurmikon poikki,
heitti hän kuperikeikkaa, ja toisinaan hän viskasi polulla olevan
kuusenkävyn varpaillaan ilmaan. Väliin hän otti pienen kiven, sylkäisi

siihen ja heitti sen menemään semmoisella vauhdilla, että vinkuna
ilmassa kuului.
-- Mutta tulehan poimimaan mansikoita, et tuolla tapaa saa mitään
pappilaan vietäväksi!
-- No kun en marjoja löydäkkään.
-- Tuolla mäen lappeessa varmaankin on hyvä marjapaikka.
Pojat riensivät sinne, missä Sakki, joka oli tottunut marjoja etsimään,
arvasi niitä löytyvän, ja siinä olikin mansikoita punaisenaan. Jojukin oli
ihmeissään ja alkoi ahkerasti poimia tuokkoseensa. Mutta kauan hän ei
malttanut olla hiljaa työssään, silmät lensivät kaikkialle, eikä se ollut
kummakaan, sillä kylläpä luonto tällä kohtaa oli ihana. Maa oli vanhaa
kaskimaata ja loitosti kaltevaa järvelle päin. Saaret ja niemet näkyivät
tänne monimutkaisina. Koivumetsä, jossa tummat kuuset siellä täällä
levittivät varjoaan, ympäröitsi kolmelta taholta kaskea. Joju ei tietensä
tätä kaikkea ihaillut, mutta hän oli ihastuksissaan, ymmärtämättä mitä
varten. Hän hyppi, huusi ja huuhueli. Suuri, vanha riippakoivu oli tulen
säästämänä jäänyt mäen rinteelle, ja sen koukkuiset haarat nyt
miellyttivät Jojun silmiä. Yhdellä hyppäyksellä oli hän tuon lehevän
puun haaralla istumassa. Mutta silloin hän kuuli kummallisen
rapsahduksen etäämpänä olevasta kuusesta, hän katsoi tarkkaan sinne
päin ja näki, miten orava kapusi ylös puuta pitkin. Silmänräpäyksessä
oli Joju maassa jälleen, ja nyt hän melkein yhtä vikkelästi kuin orava
kiipesi kuusta pitkin ylöspäin oravan perässä, luullen saavansa sitä sen
pitkästä hännästä kiinni. Mutta turha tämä yritys kuitenkin oli. Orava
riensi kuusen latvaan asti ja pääsi vikkelällä hyppäyksellä toiseen
vieressä olevaan puuhun.
-- Joju, Joju, missä olet? Joju hoi?
-- Täällä olen, -- huusi poika, joka kiipesi alas puusta ja läksi
juoksemaan Sakin luo. -- Aioin juuri saada oravan hännästä kiini, mutta
se pahuus pääsikin toiseen puuhun.
-- Ja aina vain puhut noin rumia sanoja. Katsoppas, nyt on tuokkoseni

ja koppani ihan täynnä, mutta kuinka paljo sinulla on?
-- Minulla ... niin ei minulla paljoa ole. Mutta mihinkä ne jätinkään?...
Joju lähti etsimään marjatuokkostansa.
Pitkän aikaa kuljettuansa kaskessa hän sen vihdoin löysi, mutta se oli
vain puolellaan marjoja.
-- Poimitaan nyt yhdessä sinulle, että sinunkin astiasi täyteen saadaan.
-- Sinäkö taas auttaisit minua? Noh, poimitaan vain yhdessä; mutta
kuules, Sakki, kun minä tulen isoksi ja taidan jotakin tehdä, niin silloin
minä autan sinua. Sinä olet ainoa, joka et milloinkaan ole sanonut
minua pahaksi poikanulikaksi.
Pojat poimivat tuokkoset täyteen ja veivät ne sitten kotiin, jossa marjat
perattiin; huonoimmat erotettiin pois, ja niihin sullottiin ruisjauhoja tahi
talkkunajauhoja. Tätä sekotusta nimitettiin pöpöräksi ja lapset söivät
sitä herkkuna. Pyhä-iltana pojat päättivät viedä marjansa pappilaan.

III.
-- Äiti, kaikki isot tytöt ovat krokettia lyömässä, eivätkä huoli pienistä
mukaansa. Mitä nyt sitte teemme?
-- Teidän sopii olla piilosilla... Tai onhan niitä monenlaisia muitakin
leikkejä. Leskistä esimerkiksi saatatte juosta, -- sanoi pruustinna, joka
muisti nuorena paljon pitäneensä siitä leikistä. Hän silitteli
lempilapsensa vaaleita, silkinhienoja hiuksia ja käski tytön mennä
kiltisti leikkimään.
Solmia meni kumppaniensa luo ja ehdotteli, että rupeaisivat piilosille.
Vähän aikaa oli tämä leikki hauskaa, mutta vieraat tytöt tahtoivat
jotakin uutta leikkiä jälleen. Solmia ehdotteli leskistä, mutta heitä oli
kahdeksan, siis tasaiset parit; yhden täytyi jäädä leikistä pois, kun yksi
leskeksi rupesi. Ei sekään oikein sopinut, mutta päätettiin kuitenkin,
että vuorottain yksi jäisi pois, sillä leskisillä oleminen oli "julman

hauskaa".
Lapset juoksivat ja ilakoitsivat oikein sydämmensä pohjasta, aina yhä
uudestaan kuului: "viimeinen pari ulos!" He eivät heti huomanneet
Jojua ja Sakkia, jotka marjatuokkosineen seisoivat pihalla tikapuuhun
nojautuneina seuraten halajavin silmin heidän leikkiään. Mutta nyt tuli
Solmian vuoro olla leikistä poissa, ja silloin hän huomasi pojat sekä
juoksi riemastuneena Sakin luo, huutaen: -- Marjapojat! -- ja laski
iloissaan pienet kätensä Sakin olalle.
-- Oi, miten kauniita mansikoita! Ja minullekkin pikku tuokkonen!
Kuinka oletkin kiltti! Viekää nyt äidille mansikat, hän tulee kovin
iloiseksi. Tulkaa nyt minun kanssani.
Solmia läksi edellä kyökkiin ja sitte äitinsä luo saliin, jossa vieraat
olivat,