Manasse Jäppinen | Page 5

edistyneet. Tuntuihan vaan kun olisi se tupakansavu päästä
haihtunut, niin että voi nyt siten syntyneessä selkeydessä eroittaa
tosiasian. Hän istui kumarassa, leuka kädessä, piippu ikenissä, vetäsi
savut, sylästä ruikkasi suupielestänsä ja arveli:
»Ka tottapahaan vielä oppii, kun elää.»
Mutta vaimo oli asiaan lämmennyt, oli jo välillä pannut Manassen
kovallekin, vaikka tosin aivan tuloksettomasti. Ei hän siis nyt asiaa niin
vähällä heittänyt, vaan alkoi vaatia isää, Jussi Beltsebuubia avuksi,
opettamaan ainoalle pojallensa lukutaitoa.
* * * * *
Nyt alkoi siis Manassen opinnoiden uusi jakso. Jussi Beltsebuubi ei
tietysti ollut opetustoimeen innostunut. Luonnollisista syistä koetti hän
päästä siitä eroon jo ennen alkua. Piippuaan imeksi, eikä kiirehtinyt
sanomaan sitä, ei tätä. Asema oli suorastaan vaikea.
Mutta vaimo puolestansa oli samoista syistä halukas jättämään
opetustaakan juuri hänelle tai ainakin jakamaan sen hänen kanssansa.
Ei hänkään näet tiennyt että hänen miehensä oli aivan lukutaidoton. Ei
hän semmoista, niin pientä asiaa ollut toki kysellytkään, ei ajatellutkaan.
Kun Jussi Beltsebuubi oli kerran päässyt ripille, niin olihan päivänselvä
että se osasi lukea. Näkihän sen lisäksi siitäkin että se kirkossa veisasi
virsikirjasta, vieläpä kotonakin sitä joskus tarkasteli silmälasit päässä ja
visusti kuten lukija ainakin. Hyvässä uskossa pyysikin hän nyt siis
apua.
Mutta ei. Mies ei kiirehtinyt. Imeksi vain piippua ja äännähti kavalasti.
»Ka osoothaan sie ihekkin sen verran jotta suat hänelle luvun piähän.»

Mutta ei sekään auttanut. Anna Doroteea koki selittää ja valittaa
touhuten:
»Osoisinhaan mie, vuan kun se on niin ihepäinen jotta se ei rupii
sanomaan sitäkään ensimäistä puustainta, aata.»
Jussi Belsebuubin päähän ilmestyi jotain semmoista ajatuksentapaista
että hän taitaa pakostakin sotkeutua tuohon Manassen asiaan. Koki hän
toki vielä siitä pelastua, kehoittamaila:
»Ka heitä sittä se aa välille ja ala iistä!»
»Iistäkö»? oudosteli vaimo. Mies vahvisti.
»Ka iistähään se alakaa isämeitäkii... Niin jotta mikä siinä on vaikka
iistä!»
Mutta se sotki vaimon asiat ja älyn. Ei hän ollut varma löytääkö hän
sen iin käsiinsäkään. Koki hän sitä sieltä aapisesta katsella, mutta ei
auttanut muu kun valittaa:
»Mikä ne kaikki iit löytää tommoisesta puustainjoukosta. Jossa on
yhen-näköistä puustainta kuin mustalaista markkinoilla, niin jotta mää
näistä ja ota selevä?»
Se vaimon valitus oli oikeastaan Jussille kuin pieni voitto. Hän tunsi
ikäänkuin olevansa viisaampi. Hänen kirkollinen arvonsa tuntui
kohoavan. Hän tekeytyi viisaaksi, sylkäsi tietoisen tupakkasylen ja
neuvoi:
»Ka se on ii se suora pötky jolla on hattu piässä.»
Se olikin hänen ainoa kirjatietonsa. Miten hyvältä tuntuikin nyt
viisaana olo! Aivan hän puhalsi erikoisemman tupakkasavun, eikä enää
hätäillyt koko asiasta.
Mutta ei vaimo sittenkään löytänyt koko mokomaa laitosta.
Puutteellisuutensa tunnustaen käski hän:
»Tule ehi ihe se ii kun sie sen tunnet... Ja sittäpähän paat sen pojanii
piähän yhellä tiellä!»
Ja oitis lähti hän hakemaan Manassea pihalta tupaan, isän opetettavaksi.
Jussi Belsebuubi joutui siis pulaan. Ei auttanut muu kuin ryhtyä asiaan.
Koki hän toki vieläkin vapautua. Kun näet Anna Doroteea toi
epäluuloisen Manassen tupaan ja käski isän alkaa opetustyön, selitellä
murisee hän:
»Eihän siitä mitä opetuksesta tule kun ei oo patukkoo».
Manasse väänsi häneen silmää hyvin omituisin elein. Mutta ei äiti olisi
nyt antanutkaan vitsaa käyttää, ihan alussa ja kun asiakin oli niin

juhlallinen, kirkollinen aivan. Hän kehoitteli:
»Koittele tuota nyt ensin sitä iitä iliman patukkoo... Ja sittä jos ei auta,
niin suaphaan tuota herkkuu.»
* * * * *
Heti kirkkoneuvoston jäseneksi jouduttuansa oli Jussi Belsebuubi
ostanut lukkari Timosen leskeltä sen miesvainajan vanhat silmälasit.
Hän ei niillä tosin mitään nähnyt, sillä silmälasit olivat hänelle yleensä
vain haitaksi, mutta hän käytti niitä viran puolesta, lukupuuhissa
ollessansa.
Niinpä hän nytkin, kun oli jo pakko ryhtyä opetustoimeen, etsi lasinsa
esille ja oitis ilmestyi häneen niistä laseista kirkollista tietoisuutta ja
henkeä.
Sitä oli kyllä muulloinkin niistä häneen aina ilmestynyt, sitä
arvokkaisuutta, mutta tuskin koskaan niin paljon kuin nyt. Olihan
todellakin hetki juhlallinen. Hän joka tunsi ainoastaan i-kirjaimen,
senkin ainoastaan vaivoin, hän jakamassa sitä viisautta muille,
pojallensa. Se oli todellakin se leskenropo, joka ehkä on suurin siellä,
missä punnitaan, sillä vähemmästänsä ei ole ainoakaan vielä
uhriarkkuun pannut. Ja siksipä se tulikin otolliseksi: juuri siitä hänen
iistänsä, siitä sinapinsiementä pienemmästä siemenestä, versoi
myöhemmin se Manasse Jäppisen tuuhea tiedonpuu, jonka alla on
kerran kukoistava koko Suomen kansanvalistus, oksilta kuuluva ihana
soitto, ja latvasta laulu ja iloinen käkien kukunta.
Ei siis ihme jos hän silmälaseja päähänsä pannessa noudattikin kaikkia
sääntöjä mitä lasit ja hetken juhlallisuus vaativat. Piippunsa hän
kopisteli ensin aivan tyhjäksi, kävi pankon eteen sylkäisemässä ja
ryyppäsi sitte vettä korvosta. Kaikki ne teki hän toki kuin ulkopuolella
asiaa.
Ja niin pääsi hän asian varsinaiseen alkuun. Omituisin kömpelöin
liikkein sai hän lasit päähänsä, keikisti päänsä ja katsoi ylös huoneen
lakeen, siten tarkistaaksensa lasinsa. Kotvasen katsoi hän sinne, ei
nähnyt mitään ja ilmoitti:
»Likoo niissä on... Eikö sinulla oo riepuu jolla pyyhkii?»
Ja olihan sitä Anna Doroteealla. Puhtaat paidan aliset toi hän ja niillä
pyyhki mies silmäikkunansa. Taas asetti hän päähänsä. Taas keikisti
hän katon lakeen. Taas pyyhki hän ne ja ilmoitti kuin itsekseen puhuen:
»Onkiippa niissä nyt sitä likoo!»

»Joko niillä näköö?»