Manasse Jäppinen | Page 4

paras toveri. Itku
pakkasi sitä ajatellessa väkisinkin kurkkuun. Ääneensä hän sitä itkua
vetää jurasi siinä juostessansa. Leuka vain tärisi itkun, ja itku mennä
jurautteli juoksun tahdissa. Kasvot olivat tahraiset liasta ja märät
kyynelistä. Housurepaleetkaan eivät tahtoneet kestää jalassa ja
ainoastaan näpissä niitä kannattaen sai hän estetyksi ne kinttuihin
valahtamasta.
Vastaan sattui silloin vielä tulemaan leikkisä Tuppinen. Sitä huvitti se
hauska näky. Hän asettui keskitielle vastaan. Mutta ei pysähtynyt poika.
Suuttuneena aikoi se yhtä samaa kyytiä painaa sivu, katsettakaan
Tuppiseen luomatta.
Mutta Tuppinen esti. Leikillä tarttui se poikaan kiini ja lasketteli:
»Ka mitäs se nyt tää ukko Jäppinen niin kovin ulisoo?... Manasse!...
Mitä sie uliset?» tenäsi hän vielä. Mutta Manasse ei sietänyt nyt estäjää.
Irti Tuppisen käsistä rimpuillen ärjäsi hän vihaisesti:

»Piästä irti!»
»No, ukko Jäppinen», yritti Tuppinen vieläkin.
»Piästä!... Tahi mie purasen!» ärjäsi malttinsa menettänyt poika. Ja
samassa hetkessä tarrasikin hän hampain Tuppisen käsivarteen.
»Elä sie helevetissä pure!» oudostui siitä jo Tuppinen, joka ei moista
odottanut.
»Puren kyllä!» uhkaili irti rimpuileva Manasse ja tavoitti uutta puraisua
niin äkäisesti että tavottaessansa aivan ärähti vihaisesti, kuten koira:
»Ääää!»
Niinpä hölmistyikin Tuppinen, päästi irti ja antoi vielä polvellansa
takapuoleen. Siitäkään ei Manasse välittänyt, vaan painoi edelleen,
harmi kurkussa ja itkun purina yhä purisemassa.
Ja hän tuli tietysti liika myöhään. Saunassa ei ollut ketään. Nyt häntä
vasta harmitti. Ei hän viihtynyt koko saunassa, poistui, paiskasi oven
vihaisesti kiini ja uhkailla mutisi:
»Vaikka koko oven sären niin eivät opeta enee aata!»
Ja umpimähkään lähti hän sieltä pois kävellä mullittamaan. Itku oli
lakannut. Voimakkaat jälkinyyhkytykset vain kuohuttivat mieltä, mutta
katse oli entistä uhkaavampi ja mieli suuttumuksesta ja harmista
halkeamaisillansa. Hän kulki Karvosen vanhan, yksinäisen ladon ohi.
Vihainen silmäys osui siihen ja hän uhitteli:
»Ja vaikka tuohon latoon panisivat eivätkä antasj syyväkään, niin en
vuan luve!»
Se oli jyrkkä, sielusta lähtenyt päätös, eikä paljas huulten höpinä.
Äänensävykin sen jo sanoi. Kiven otti hän tieltä, ja viskasi sillä ladon
seinää kuin olisi sekin ollut syyllinen ja jatkoi sitte taas kulkuansa,
vaelsi housut näpissä ohi Killisen syöttömaan, jossa karja oli laitumella
ja vihaiseksi tunnettu härkä möyrysi aitovierellä. Sillekin hän uhkaili
nyt:
»Ja vaikka tuo härkä puskisj, niin en luve... En vaikka puskisj niin jotta
maha halakiisj!»
Ja raivostuneena sieppasi hän tielle osuneen kepakon, viskasi sillä
härkää ja alkoi sitte painaa pakoon minkä vaan lyhkäisistä kintuista
pääsi. Niin synkkä oli mieli että ei kyennyt ajattelemaan sitäkään että ei
härkä aidan yli häntä puskemaan pääse. Pakoon juostessansa hän vaan
uhkailla jupisi:
»Ja vaikka puske ihan paikalla, niin en vuan luve enkä sano aata!»

III.
Manassen isä, Jussi Beltsebuubi Jäppinen, oli, kuten jo sanottu,
kirkkoneuvoston jäsen. Hänkin oli tosin niin lukutaidoton, että
kirjaimistakin hän tunsi ainoastaan i-kirjaimen.
Mutta sen puutteensa hän salasi ihmisiltä visusti. Hän salasi sen
suureksi osaksi juuri tuon kirkollisen arvonsa takia. Hän kävi ahkerasti
kirkossa ja veisasi siellä kovasti, virsikirja auki edessä ja päässä
silmälasit.
Itse asiassa hän kumminkin veisasi osaksi ulkoa. Mutta vaan osaksi.
Hänen muistinsakaan ei näet ollut mikään maailmanennätyksien lyöjä
ei edes niiden tavoittelijakaan. Siksipä istuikin hän aina kirkossa Pekka
Simeon Hartikaisen vieressä, kuunteli sen veisuuta ja itse veisasi siltä
kuulemillansa sanoilla, katse visusti omassa virsikirjassa. Luonnollista
silloin oli, että hän sanoissa säännöllisesti myöhästyi, kulkea jorasi
muiden jälestä, mutta säveleessä hän pysytteli toki rinnalla mikäli
hänen jorinaansa voi yleensä sanoa säveleeksi, tai edes
ihmisääneksikään. Sydän oli hänellä sen sijaan niin rehti ja rehellinen
työmiehen ja luonnonihmisen sydän, että se painaa vaa'assa enemmän
kuin tuhannen jumaluusoppineen sydämet yhteensä ja enemmän kuin
kaikki meikäläiset maijulassilaiset voivat siinä vaa'assa painaa
sydäminensä, munaskuinensa kaikkinensa.
Kun nyt Anna Doroteea oli hänelle puhellut aikomuksestansa
Manassen lukujen suhteen, oli hän ollut tietysti sitä mieltä, että poika
on opetettava lukemaan. Vaatihan sitä jo hänen kirkollinen arvonsakin.
Mutta kun hänellä ei ollut koulumestarilahjoja ja -tietoja, laittoikin hän
itsensä pois kotoa noiksi alkuajoiksi, jättäen siten alkamishuolet
vaimollensa, jonka lukutaidosta hänellä oli verrattain korkea ja valoisa
käsitys. Hän oli siis myllymatkalla, juuri näinä Manassen oppiuran ensi
hetkinä.
Mutta eihän siellä voinut aikaansa enemmän viipyä. Lisäksi hän
yleensä oli johtunut -- tiesherra millä tavoin -- uskomaan että
Manassesta on tullut erääseen hänen sukulaiseensa, Jeremias Jäppiseen,
niin hyväpäinen, että se oppii noin vähäisen asian kuin lukutaidon
muutamassa hetkessä. Siksipä hän ei matkalla liikoja viivytellytkään ja
palasi varmana siitä että sillä välin on Manassesta tullut lukumies, josta
hän jo ensi pyhänä saa ylpeillen kertoa rovastillekin.

Niin oli asia. Semmoinen herkkäuskoisuus ehkä tuntuu monesta
ammattiuskojasta oudolta, mahdottomalta, mutta se oli tosi. Hän oli
työmies, jolla ei ollut aikaa, eikä halua vaivata päätänsä liialla
pikkuasioiden tutkimisella ja punnitsemisella. Hän uskoi ne
kernaimmin umpimähkään. Se usko ilmestyi hänen aivoihinsa
itsestänsä, kepeästi kuten tupakansavu ilmestyy huoneeseen, on siinä
aikansa ja jos haihtuu pois, niin ei huone mokomaa asiaa sure. Aivan
niin oli hänenkin laitansa, mitä hänen järkielämäänsä tulee niissä
asioissa, jotka eivät olleet hänelle vakavan jokapäiväisen elämän
kysymyksiä.
Ei hän siis nytkään kotiin palattuansa surrut saatuansa Anna
Doroteealta tietää, miten vähän Manassen opinnot olivat hänen poissa
ollessansa