Manasse Jäppinen | Page 6

kysäsi jo asian johdosta malttamaton vaimo, kun
mies tarkisti kolmannen kerran. Mutta ei mies viitsinyt nyt akkojen
kyselyihin kunnolleen vastatakaan. Katselipahan vaan lasien läpi
ympäri tupaa, täysin voimin, päätään katselun mukaan käännellen,
arvellen lopuksi:
»Eikö heillä alakane jo suoha yhestä iistä selevee.»
Manasse oli vetäytynyt nurkkaan ja väänsi siellä vihaista, epäluuloista
katsetta isän eleihin. Tämä otti nyt aapisen, asetti sen eteensä niin
kauvas kun kädet ulottuivat, katsoi siihen vuoroon lasien yli, vuoroon
niiden alitse, päätänsä sen mukaan keikistäen tai kumartaen ja puheli
kuin itsekseen, viisaana:
»Paholainenkohan niitä nyt reistovaa kun eivät näytä!»
Herrajesta miten Anna Doroteeakin nyt tarkkasi miestänsä! Totisesti oli
se nyt oikea kirkkoväärti. Aivan hän jo tunsi olevansa vähäinen
mokoman oppineen rinnalla. Mies katsoi nyt suoraan lasien läpi, mutta
veteli sen sijaan otsanahkaansa kureille ja taas sileäksi, muristeli
suutansa, kuin olisi sekin kuulunut siihen näkemisasiaan ja sadatteli jo
harmissansa lasejansa:
»Kehnon vietävät kun ne nyt eivät suurenna niin, jotta näkis mikä se on
mikää puustain.»
»Pyyhkisit nyt vielä uuvestaan... Jos se auttaisj» huolehti siihen jo
Anna Doroteea mutta ei ollut mies kuulevinansakaan. Johan nyt
akkojen neuvoja. Hän toimitti toimituksensa loppuun, nousi, kävi taas
sylkäisemässä pankon eteen, kohisteli siellä kurkkunsakin puhtaaksi,
palasi, istahti paikoillensa, sylkäsi uudestaan, nyt pöydän viereen,
mutta ei ruikkaamalla, vaan valauttamalla, tarkasti lasiensa alitse
katsoen menikö sylki rakoon johon hän oli tarkoittanut, ja vaikka
tuvassa vallitsi äärimäinen hiljaisuus, lausui hän:
»Saisitte siinä nyt olla iänetä jotta piäsöö tässä alakuun!»
Anna Doroteea istahti ja tuskin uskalsi hengittää. Niin oli omituista
koko asia. Mies pyyhkäsi nenänsä aluksen, vetäen käden syrjällä sen
alitse pitkän vedon, rykäsi, otti aapisen ja käski:
»No Manasse!... Tuleppas tänne niin iskii jutkautetaan tää iin piru tiältä
piähän niin herkijää siinä seistä töröttämästä».
Mutta ei hievahda poika, ei äännäkään Manasse. Nurkassa seisoo ja
muljottavista silmistä kumottaa epäluuloinen katse.
»Manasse!» toistaa isä jo kovemmin. Pojan sieramista alkavat jo

pistellä tutut, viheriät tylppäpäät. Äiti riensi väliin, tarttui käsin, alkoi
johtaa isän eteen ja supatti korvaan:
»Tule nyt, Manasse, niin isä opettaa lukemaan ja sittä siustaa tuloo
viisas mies!»
»Enkä» pääsi pojalta ja itkun mukana uhkaus ja hän alkoi harata
vastaan. Isä oli taasen silmälasien läpi katselupuuhissa ja kiroili:
»Tuo paholaisen ränttikin on tuossa uapisessa niin pientä, jotta tokko
tuosta tulloo tolokkuu!»
»No tule nyt sukkelaan», kehoitteli äiti, vetäen poikaa.
»Voi, voi kun repii!» huusi Manasse vastaan, koki riuhtautua irti, kuin
olisi häntä teuraaksi viety, ja huusi, ihan parkuen samalla:
»Voi, voi ... elä revi! ... kuule elä revi! Elä revi kuule!»
* * * * *
Alkuun siitä kumminkin päästiin. Sitä pääsyä edisti eniten se kun
Manasse tunsi tukkapäässänsä tutun isällisen käden, joka oli sitä jo
joskus ennenkin kopeloinut. Se käsi vei häneltä huutamisrohkeuden,
mutta se ei tuonut lukuhalua.
Nyt seisoi hän toki isänsä edessä ääneti, nyyhkytystänsä pidätellen
katse sillanrakoon kiintyneenä. Ja isä alotti opetustyönsä. Sitä
i-kirjaintansa poikansa päähän ajaaksensa kysyi hän Manasselta:
»No mikä se nyt on se ensimäinen puustain isämeitässä?»
Eihän Manasse mistä ihmeestä olisikaan sitä tiennyt. Isä koveni:
»No etkö sie nyt tiijä mikä on se suora pötky, jolla on vielä rikku
piässä?»
Poika muljautti alta kulmainsa. Äiti oli aivan hermostua odotuksesta ja
jännityksestä. Vieläkin selvensi isä asiaa sanoilla:
»No se joka seisoo suorana kuin tuo pankkopahas?... Mikä se puustain
on?»
Ei ääntä. Äiti jo ehdotti:
»Sano nyt jotta se on se ii!»
»No elä sie sekaannu!... Anna pojan ihtesä oppii!» kiivahti siihen jo isä,
sillä hän tunsi nyt opetustoimensa tärkeyden. Se tietoisuus oli nyt jo
hänessä aivan todellista, ei näyttelyä. Se oli tarttunut asiasta kuten
innostus tarttuu jostakin. Hän jo neuvoi poikaansa:
»Jos sie kerran tahot tulla isäisj viisaaks mieheks niin siun pitää suoha
päähäsj ainakii se yks puustanj... Sano nyt, mikä se on se
pötkyläpuustain, josta sais vaikka lautoja sahata!»

Kaikki turhaan. Manassen sisu ei antanut hänen ääntä päästää. Jatkettiin.
Isä jo puhui ankaria sanoja. Hän uhkaili:
»Jos sie, juukelj, et sano sitä iitä niin mie kun paan nää silimälasit pois
ja otan patukan pellolta, niin niät».
Se auttoi sen verran että Manasselta pääsi itku. Isän into koveni, hän
kysyi ankarasti:
»Minkästähe sie, juukelj, et sano iitä?»
Itkunsa seasta valitti silloin myrtynyt poika:
»Niin kuin ensin käsketään sanomaan aa ja sittä ii... Enkä sano iitä!»
itkeä pillitteli hän lopuksi. Se uppiniskaisuus nosti isän luontoa. Poika
siis ei tottele häntä, kirkkoneuvoston jäsentä! Hän tarttui sen tukkaan ja
vannoi:
»Vain et sie sano iitä kun mie käsken»!
Mutta silloin nousi Manassen luonto. Hän alkoi parkua minkä suinkin
jaksoi ja vannoi siinä isän käsissä parkuessaan:
»Vaikka tappakoo, niin en sano iitä... Ennen hyppeen vaikka meijän
kaivoon!»
Äidin tuli jo sääli ja hän sekaantui asiaan. Isäkin oli saanut kylläänsä
koko opetustyöstä. Hän herkesi, pani tupakkaa, puolusti
onnistumattomuuttansa, syyttäen:
»Johaan mie sanoinj eiltäpäin jotta eihään siitä mitä kaluu tule kun ei
oo varustettu patukkoo!»
»No kukas sitä nyt ties jotta se on niin kovapäinen!» puolustautui
siihen Anna Doroteea. Mutta isä vannoi:
»Sepähään nähään enkö mie sua yhtä iitä oman