Manasse Jäppinen | Page 3

jo houkutteli äidin tavoin, ilmoittaen:
»No eihän siitä nyt kuole ... jos luvet!»
»Vaikka ei!» ärähti ynseä vastaus. Ja taas muljautti poika silmiänsä ja

vannoa jupisi:
»Ja vaikka ei voileipeekää annettasj niin en sittekään luve!»
Anna Doroteea siinä touhussansa kävi sylkäsemässä pankon eteen,
kynsäsi syyhyvää reittänsä ja nyt hän jo käski:
»Tulehaan nyt vuan siinä sukkelaan lukemaan, eläkä joutavoo vänkee!»
Äänettä nyäytti Manasse olkapäitänsä vihaisesti. Anna Doroteea meni
taas kurkistamaan kirjaan, pyyhkäsi huivin kulmalla suunsa äskeisestä
sylkäisystä kuivaksi, istahti, nosti kirjan juhlallisesti silmäiltäväkseen ja
katsoi siihen silmät niin auki vedettyinä, että otsanahka oli kureita
täynnä. Miten lihavia olivat kirjaimet! Miten juhlallinen koko aapinen.
Manasse väänsi häneen vihaista silmää, huomasi taaskin että siinä on
äidillä tosiaikomus ja alkoi itkunkuohussa ynseillä, valittaen:
»Ei Saunasenkaan Hiku tarvihe lukii ... eikä Pennasen Jyty, eikä
kukaan!»
Hiukan se hellytti äitiä. Aivan tosissaan alkoi hän tenavallensa selittää:
»Senpätähe niistä tulookii sittä semmoisii pimeyven lapsii, jotta eivät
piäse ies kasteesaliittuu uuvistamaan, vuan jiävät pois
kirkonkirjoistakii!»
* * * * *
Mutta ei. Ei kuunnellutkaan Manasse. Nurkkaan oli poika hiljakseen
painautunut ja tuijotti siellä seinänrakoon. Äiti tuli lopulta luo, tarttui
käteen ja veti pöydän luo. Vastaan kyllä mies harasi ja uhkasi ei
lukevansa, mutta väkisin vei äiti. Doroteeathan ovat asioissa
tiukkojakin, jos niiksi tulee. Sen tiesi Manassekin kokemuksesta, jos ei
tosin mistään kasvattavasta kurituksesta.
Niinpä seisoi hän nyt pöydän luona äitinsä edessä ja alkoi varsinainen
opetus. Äiti tajusi hetken tärkeyden. Siksipä pyyhkäsi hän vieläkin
kerran nenänsä alustaa, asetteli istumuksensa niin taiten että kaikki kävi
tiiviisti penkkiä myöten, osotti puikolla ensimäistä kirjainta ja ilmoitti:
»Tämä ensimäinen on se aa ... sitte tuloo pee ja sitte...»
Sen kolmannen nimeä hän ei nyt sattunut taas muistamaan. Hän
pysähtyi, pyyhkäsi kämmenellänsä suutansa ja ilmoitti sitte:
»Sitte sen peen jäläkeen tuloot kaikki muut puustaimet ... settee ja äätä
ja yytä myöten ja...
Hän katsahti synkkään Manasseen, muutti äänensä miltei leikkisän
mairittelevaksi ja lisäsi:
»Ja sittä ihan viimeiseks tuloo vielä öö.»

Manasse vetäsi nenäänsä eikä nostanut katsetta lattiasta. Sekin
salatupakoimisasia sotkeutui jo yleiseen mieliharmiin. Hän joko
valmisteli itkua, tai sitte pidätteli entistä, ähähdellen itkuntapaisesti,
samassa tahdissa kuin kynttilät pistivät aina päitänsä nenästä. Taas
koetti äiti, kehottaen:
»No sano nyt: aa!»
Ei ääntä. Äiti jatkoi:
»No sittä vaikka pee!»
Manasse vaikenee kuin muuri. Äiti koetti tavalla jos toisellakin, mutta
ei suostunut Manasse. Viimein alkoi äiti houkutella. Hän mairitteli:
»Ja sittä tiällä on vielä kukon kuva... Kahohaan, Manasse, miten korii
kukon kuva tiällä on... Kahohaan!»
Se auttoikin hieman. Uteliaisuus oli saada Manassessa vallan. Mutta
hän hillitsi sitä uhallakin. Salavihkaa hän toki katsahtaa muljautti
kaunista kukon kuvaa, mutta ettei vaan äiti sitäkään myöntymistä
huomaisi, uhitteli hän sitä peittääksensä:
»Vaikka oisj miten monta kukon kuvoo, niin en kaho.»
»Nuonj korii se kukon kuva on ... nuonj...!» ei äiti ollut uhittelua
kuulevinaankaan. Mutta siihenkin vannoi Manasse, muka itsekseen
jupisten:
»Ja vaikka oisj nuojn ison sian kuva niin en kaho.»
Äiti joutui ikäänkuin pulaan. Näyttääksensä pojallensa mikä
kirjantaitava hän oli, alkoi hän nyt välillä siinä itseksensä lukea:
»Aa, pee ... koo ... ässä ... ännä ... sittä tuloo ämmä!»
»Tulukoon ... vaikka tulis sata ämmee niin en pelekee!» keskeytti
Manassen uhitteleva murahdus. Äiti koetti sovitella, pannen leikiksi:
»Etkö sie nyt enee ämmeekää pelekee?»
»Enkä pelekee!» nousi jo silloin Manassen miehentunto. Hän vielä
lisäsi uhaten:
»Ja vaikka kennen akka tulisj niin en pelekee!»
Niin jatkettiin. Taas koetti äiti näyttäytyä kirjantaitoiselta. Miten se
nostikin häntä poikansa silmissä! kuten hänestä itsestänsä tuntui. Hän
avasi erään paikan ja alkoi lukea ulkomuistista:
»Isämeidän, joka olet taivaassa...»
Mutta sitte hänestä tuntui että ei se kappale ollutkaan se. Aivan hän
joutui siinä Manassen edessä ikäänkuin häviölle ja alkoi salailla
erehdystänsä sulkien kirjan, ettei tuo lukutaidoton poika ehtisi nähdä

hänen vahinkoansa ja reilusti hän vielä kehasi sille:
»Niin hyvästi osovaa äit lukii uapisesta ... jotta ei tarvihe tavata!»
Entistä myrtyneempänä väänsi Manasse häneen silmää. Turhia olivat
äidin uudetkin kokeet. Hän tavallaan jo väsyikin niin rasittavaan
tehtävään. Mutta mieli oli siinä harvinaisessa toimessa aivan muuttunut.
Olihan kaikki niin omituista, outoa, juhlallista. Vakavana, tosissaan
selitteli hän pojallensa lukutaidon tarpeellisuutta, puhellen:
»Onhaan se synt ja häpii isällesii jos jiät sanoo vaille ijäksesj!»
»Olokaan!» kuului ynseä äännähdyksen tapainen. Äiti jatkoi:
»Ja kunhaan ihe sittä tulet isoks ja suat hyvän tusinallisen Manasseja ja
jos ne ovat siulle yhtä uppiniskasii eivätkä rupii lukemaan, niin niät
eikö se koske siun isän syvämmeesj.»
Ei kuunnellutkaan Manasse koko tätä hänen tulevien perhehuoliensa
kuvausta. Saunasen Hiku ja tupakka-asia nousi taas mieleen. Hän seisoi
pää väärässä, surkean näköisenä, kasvot likaisina, myrtyneenä, vetäsi
hihallansa aimo saaliin nenänsä alta pois, niiskutteli ja uhalla jupisi:
»Ja vaikka tulis vielä enemmän Manasseja, niin en sano aata.»
* * * * *
Jotenkuten pääsi hän vihdoinkin vapaaksi äitinsä käsistä! Käskyä
odottamatta riensi hän silloin ulos tuvasta ja sitä samaa kyytiä alkoi hän
painaa kohti Tuppisen saunaa, jossa tupakoimisen piti tapahtua.
Ja nyt juoksujalassa sinne painaessaan selkeni hänelle taas mikä
rikollinen teko hänen oli täytynyt tehdä: pettää Hiku,