Maahengen salaisuus | Page 5

mietin, sitä hämärämmäksi se tuntui jäävän. Tässä
oli edessä todellinen probleemi. Mihin suuntaan hyvänsä lähdin
kulkemaan, jouduin aina umpikujaan. Esteenä nousi joka puolella

vastaani seikka, että tämä "ihan uusi maahenki" näkyi edellyttävän niin
itsetakeista yritteliäisyyttä, alotteen kykyä, ja ennen kaikkea niin laajoja
joko fysikaalisia tai kemiallisia tietoja, että tuskin oli syytä olettaa herra
Wallenbergin niitä omistavan.
Kuinka hyvänsä, yksi asia oli varma: Holman herra oli kuin olikin
auttamattomasti menettänyt tuhat-markkasensa, jonka hän suotta
aikojaan oli pannut vedossa alttiiksi.
Katsellessani ikkunasta, näin valkoista vilahtelevan puutarhasta. Loin
katseen herra Soinivaaraan, joka istui pienen pöydän ääressä yhdessä
laihan ja hermostuneen henkikirjurin kanssa. He olivat omaan
pöytäänsä anastaneet konjakkipullon puolikkaan, ja herra Soinivaara
kertoi viime ulkomaanmatkastaan. Hän oli äskettäin käynyt Madridissa
saakka. Innostuneesti hän puhui toreadoreista ja una corridasta, --
näkemänsä härkätaistelun vaiheista. Otin hattuni ja lähdin puutarhaan.
Olin arvannut oikein, Signe neiti oli täällä kävelemässä.
"Neiti on koko päivän ollut niin toimissaan, että paras ilo Holmassa" --
"Tunnustakaa pois, paras ilonne on kuitenkin sorsanajo. -- Kuinka te
miehet voitte olla niin sydämettömiä? Minä en voisi koskaan ottaa
pyssyä käteenikään."
"Ymmärtäkää minua oikein! Metsästyksessä ei suinkaan ampuminen
ole pääasia. Olo vapaassa luonnossa on se, mikä niin
vastustamattomasti viehättää. Jota kauemmaksi olemme luonnosta
vieraantuneet, jota enemmän kaupungin pölyssä, kiihkeässä,
hermostuttavassa aivotyössä kiusaantuneet, sitä voimakkaammin
halaamme takaisin sinne, mistä alkuaan olemme lähteneet. -- Luonto
kutsuu, -- ihmissuvun aikaisimman elämän vaistot pyrkivät jälleen
oikeuksiinsa; kymmenientuhansien, satojentuhansien vuotten väliajat
häipyvät, entisyys ja nykyisyys kohtaavat toisensa. -- Luonnon keskellä
tunnemme seisovamme jonkun suuren, salaperäisen, ylevän edessä. --
Kaipuumme on veressä, tunnossa, se on periytynyttä."
"Niin, te osaatte kyllä puhua. Mutta ammuittepas kuitenkin. --

Alkukesästä on aina niin hauska soutaa Kaislahdella. Emä poikueineen
kulkee. Kääk -- ei ole vaaraa, mutta paras loitota! Poikaset ovat niin
tottelevaiset. Kääk -- kääk -- nyt juosta räpytellään pitkin veden pintaa,
niin että vesi kymmenenä siimana sirisee. Ja sitten pulahdus! Kaikki
sukeltavat. -- Vielä eilen aamulla sorsat pitivät Kaislahdella sellaista
peliä, jotta --! Se loppuu joka vuosi tänä päivänä! Voi, kuinka surkeaa!
-- Miten monta ammuitte?"
"Heti ensi tunteina luullakseni seitsemän laukausta. En ampunut
vialliseksi ainoatakaan lintua. Mielestäni olin murhannut kylliksi, ja
senjälkeen olin vain muuten mukana."
"Aha, tunnustittepa sentään murhanneenne."
"Eipä kieltoni taitaisi paljonkaan auttaa. Olen huono asianajaja. Mutta
ampuahan minun täytyi. Olisinko jäänyt toisten pilkan, tai ehkäpä
säälin alaiseksi?"
"Nytpä olitte juuri asianajaja! Ja sitä paitse, mitä auttoi se, että te
lakkasitte ampumasta? Olitte samassa veneessä kuin isäni. -- Hän sai
ampua sitä enemmän, -- viisitoista sorsaa!"
"Mistä tiedätte, että minä olin isänne veneessä?"
"Minä kysyin pehtorilta" --. Hän punastui ja loi äkkiä katseensa alas.
"Sovitaan pois, neiti Signe! Ja silloin te annatte minulle toisen noista
neilikoista."
Kiinnitin rintaani tulipunaisen kukan, jonka sain hänen poveltaan.
Kävelimme pitkän aikaa puutarhan varjoisilla käytävillä. Puheemme oli
hiltynyttä ja sisälsi paljon enemmän kuin ne lauseet, joita vaihdoimme.
Jouduimme vihdoin puutarhan päähän, syreenimajaan, johon istuimme
kahden. En tiedä, kuinka kävi, mutta vastoin kaikkea seurustelukieltä
aloin puhua omista pyrinnöistäni, toiveistani. Kerroin nykyisistä
töistäni, jotka olivat pidättäneet minua kesälläkin Helsingissä. Oli
tärkeitä tehtäviä, jotka täytyi saada syyspuolella valmiiksi. Mieleni olisi
teknillisen korkeakoulun opettajaksi. Tunsin, että siinä löytäisin

harrastuksiani vastaavan työalan. Minulla oli mitä parhaat toiveet saada
opettajatoimi, jota olin hakenut.
-- "Neiti sanoi jo eilen, että olin Holmaan tullut murhanhimosta. Jo
viime kesänä asetin itselleni eräitä lähimpiä elämänmääriä. Ennen
joulua tahdon tulla Holmaan uudestaan ja silloin jätän tärkeimmän
niistä neiti Signen ratkaistavaksi."
Katsoin häntä silmiin ja tiedän, että hän minut ymmärsi. Astuessamme
hiljaa taloon päin, hän ei vetäytynyt pois luotani. En millään ehdolla
tahtonut nyt lausua enempää. Olimme ääneti. Kun saavuimme lähelle
puutarhanpuoleista kuistia, hän äkkiä huudahti:
"Äiti odottaa. -- Hyvää yötä nyt!" Hän riensi portaille.
"Tulen tänä iltana valveillani näkemään kauniita unia, neiti Signe",
sanoin hänen jälkeensä.
Ovella hän kääntyi takaisin: "Niin minäkin, herra Viktor Pohjamo!"
Avoimessa ikkunassa istuin huoneessani vielä kauvan valveilla.

3
Ponnahdin vuoteeltani pystyyn, kuin joku asia olisi unessa minulle
äkkiä selvinnyt. -- Mikä se oli? -- Olin eilen ollut raukkamies! Tärkein
elinkysymykseni on nyt jo tänään ratkaistava!
Kello oli vasta neljä, ja aamuaurinko paistoi hauskasti huoneeseen.
Pukeuduin nopeasti, avasin ikkunaoven ja astuin huoneeni edustalla
olevalle parvekkeelle Oli keveä hengittää, aurinko oli jo alkanut
karkoittaa yön utuisia harsoja. Tuoksua, vihannuutta, väriloistoa oli
ympärilläni; -- valkoisia, sinisiä, kullankeltaisia, tummanpunaisia
kukkia väikkyi puutarhassa. Lehtokertut livertelivät vanhain saarnien ja
korkeiden koivujen oksilla.
Alakerrassa ikkuna kirahti. Setä Malmfelt, puolipukeissa ja sikari

suussaan, kurkisti ulos.
"Aha, oletko jo hereillä? Sepä hauska. -- Hyvää huomenta! -- Tulenkin
heti luoksesi sinne."
Hän astui huoneeseeni, puolileikillinen ilme kasvoissaan. "Näyttää siltä,
kuin hyvä omatunto saisi ihmiset hereille, yhtä hyvin kuin pahakin.
Pelkään, että minussa on hiukan niinkuin itsesoimausta ja
talonpoikaiskatumusta."
"Setä tarkoittaa eilistä vetoaan."
"No, itse vetosummasta en niinkään välittäisi. -- Vaikka tietysti saanen
kyllä eukoltani kuulla, että minulla on 'kalliit elämäntavat'. -- Mutta
asia muodostuu minulle todelliseksi kunnia-asiaksi! Sitä enemmän, kun
Wallenberg pani vetoon Lankinsuon riitajutun. Koko maassa tulevat
nauramaan vetoamme, ja vanhat kertomukset Lankinsuosta joutuvat
uudestaan