Lyyrillisiä runoelmia 1 | Page 5

juhlaa, nuorukainen!

Tiedä: kasvaa voi yks' hetki vainen
Ikuisuuden elämää.
Hetki omii taivahan ja maankin,
Maan ja taivaan siinä maistaa
saankin;
Suurra ääretönnä, oltuaankin,
Voi se jäädä muistillen.
Mutt' ei hetki *aatteen* säädelmissä
Nouse niin kuin *tunteen*

temppelissä;
Tunne yksin korjaa sekunnissa
Kylvöt vuosituhanten.
Riemuitkos! oi, suontes tyrskiessä
Taivaan laina kukkii keväimessä,

Kun sun nuoren rintas pyhyydessä
Tunne terve hehkuu vaan.
Vaan ne hiipuu, sammuu vähitellen
Hetket, riemun suojat sydämellen;

Vanhenet; oi, kevääs antimellen,
Nuorukainen, arvo suo!
Kons' on kevähiä, nauti näitä!
Eipä vältä kukkas syksyn säitä,
Pitkä
talvi-yös on: ei sen jäitä
Nouse päivyt sulaamaan.
Miksi suotta itselles luot vaivat?
Lyhyen riemupäiväs maahan kaivat

Oikuin, huolin, jotka juoda saivat
Sydänvertäs lämpimää?
Lempiös! Sua kutsuu jumalainen,
Voittoon seppelöitty, hennokainen;

Neittä syleile! et neittä vainen,
Kaikki mailmat syleilet.
Köynnös liehuu, viinimarjat läikkyy,
Senpä luona riemulaulut
räikkyy!
Kerjurillei vallat, aarteet väikkyy
Alta viiniköynnöksen.
Nuori! liennä liekkis immen huulla!
Juo! ei kypsy marjat
marraskuulla;
Elon riemut nauti naurusuulla;
Halla sitten riemut
vie.
Odottava.
Oi tiet'! ei pitkäksyis sydän raitis tuota,
Mut pitkäksyy sitä sairas
vartoellen.
Kons' saapuu armas -- autuahinna vaipuu
Helmaani
aaltoavaan?
Hän tästä kulkee, josko hän mieli metsän
Poluilla hienoa jalkaa
hietaan hiertää,
Tai josko mieli aaltoa läikkyväistä
Reimana
viiltämähän.
Paadelta niemen, suojana käyrä mänty,
Tähystän, silmäni luoden
vuorotellen
Ma tielle ynnä salmea tyyntä pitkin,
Peilinä kiiltelevää.

Täss' kuuntelen ma. -- Vaiti te laululinnut
Oksilla metsolan! Teilt' en
virttä pyydä;
Vaan hiljaa airon-loiskehen ääntä kaukaa,
Tai hänen
asteluaan.
Waan turhaan! Luot' ei armahan viesti viihdä
Mun korvan' kaipua!
peipon liirut untuu
Waan seudun rauhaan, niin käen sointusa huokuu

Kaikuhun untuvi myös.
Päin metsää katson: arkana lammaslauman
Palaavan nään pölypilven
kesken kotiin;
Jos silmään pitkin aaltoja -- ruskoss' illan
Vilkkuvi
lokkeja vaan.
Vaan sie, jon silmä säihkyvä tähden juoksut
Yht' aikaa kuin
tomu-hiukeen horrot helmaa;
Aurinko, ennenkuin tules piillät, lausu,

Missä mun kultani on?
Kuninkaan lailla, tieltäsi korkealta
Luot kultaa, lapsien ääntä vaan et
kuule;
Kun tuosta yhtä tietoa kerjään sulta,
Kultia tulvana luot!
Ken vastaa mulle? -- leivoko vilkas tuolla,
Ku, siivet höllänä, pilvist'
äsken laski?
Vai tuoko haukka, kun leveällä purjeet
Ilmojen mert'
ajelee?
Lisääpi kaipuutain joka suonen sykky;
Petellen pettynyt aisti toivon
kiihtää,
Ja viekkain huulin huohuvi toivo lemmen
Liekkiä
leimuamaan.
Ei jäähdä lahden huokumat ilta-usvat,
Yökaste viljava ei mun
lemmen tultain,
Ei öinen tuul', kun huokuvi kalliolla,
Kylmäten
suortuviain.
Levolle luonto käy, yhä paksummalta
Yön varjot peittävi maata
vaipallansa,
Jok' ainut kukka morsiovuoteen laatii;
Yksin mä
hiukean vaan.
Matka Turusta.

Jo liehuu purje, pursi on irroillaan;
Melalle käypi jäntevä sulhanen,

Ja keulass' istuu maalais-tyttö,
Hoitaen airoja, ruskoposki.
Ei heelmät paina venhoa keinuvaa,
Ei maito enää; tyhjänä leilit on,

Ja juhlavaatteet, kamsut piiltää
Nyt sirosiistinä heelmäkoppa.
Mutt' iltatuuli jällehen valvahtaa,
Ja Auran viirit viittovi lahdellen,

Ja purje paisuu: hyvästellään
Venhoja rannalla riemumielin.
Hyvästi, Turku, nyt moneks' aikaa jää!
Koht' enpä nähne loistoas
ylpeää,
En enää kuullekaan sun vaunuis
Ryskivän toria täyttä
pitkin;
Vaan tyynnä astun, luontoa armastain,
Jonk' kauneutt' ei koskenut
ihminen;
Iloiten kuulen seudun kieltä:
Lintuja, kaikua, valkovirtaa.
Jo seljän helma väljänä aukenee,
Ja kaukaa rannat siintävi Ruissalon,

Miss' aarni-tammein alla metsänImpi
Choræin kaivoa kaitsee.
Levossa uinu, laulaja synnyinmaan!
Oot siekin Auran aaltoja
kynnellyt,
Monasti kyllä ikävöinyt
Laaksosi vihreän tammen
suojiin.
Itäänpä retki käy -- meren-aavikot
Kuin ääretönnä peilinä läikkyvät,

Sadottain valkopurjeet niinkuin
Joutsenet viiltävi välkkypintaa.
Vaan päivä vaipuu, tuuloset untuvat,
Metsässä lintuin ääniki vaikenee;

Vain siellä täällä seudun impi
Nostaen airoa nauraa laulaa.
Elomme haaveet helmassa Luonnon tai
Sydämmen kaipuu, kainoja
huolia,
Ja toivo, riemu, muiston naute
Lahtia leijuvi lauleloina.
Hämärry ei, ei valkene -- kaartaa vaan
Hopeisna, kulta-päivyen sijaan,
yö
Venettä, hiljaa keinuvaista
Veellä, mi huuhtovi Lemun nientä.
Nyt surren nään ja riemuten seudut nuo,
Miss', nuorukainen sie

ikävöimä, sait
Maineesi, Ramsay kutsuit urhot,
Lippua suojaten,
ympärilles.
Surenpa miettein: nuorra sa riistyit pois
Suloilta toivon,
sankariretkeltäs;
Iloitsen, kun ma mietin: urho
Kunniall' eest'
isänmaansa vertyi.
Viel' ihmemielin huomaavinansa on
Saariston poika haamusi synkin
öin,
On rannan kuusten humistessa
Kuulevinaan sotakäskys soivan.
Näin tyynet muistot retkeä kaunistaa;
Pian laaja selkä Vapparin tultu
on,
Ja salmi kirkkoinensa kaukaa
Meitä jo kutsuvi siintohelmaan.
Kas tuolla vehmas kukkula koivuineen! --
Teit' tervehdän mun onneni
katsojat!
Sua myöskin, mökki, rantaan tehty,
Suojelemaan kesän
aikaa meitä.
Mua suojaa nyt jo suo: vähä hetkinen
Unelmiin uinahdan
sulo-helmassas,
Kun ensi aamunkoitto valkee,
Vartovi Lempi jo
kukkulalla.
Oon onnekas.
Oon onnekas! -- Ma eloni huomenella
Niin toivon siinto-järvill'
leijailen,
Kuin pursimiesi lahden lainehella
Kirkkaalla kelluu
päivän kesäisen;
Jos minne katsoo, lehdot vettä saartaa,
Ja
kukkaistaulu siintää silmihin,
Pään päällä taivas loistokasna kaartaa

Ja loistaen se välkkyy veessäkin.
Oon onnekas! -- ah, maita ihanoita
Ratana ääretönnä aukenee!
Kas
eikö mull' oo kyllin tavaroita
Kun lyyryin soi ja lauluin iloitsee?
Ja
eikö mull' oo tajuttava kieli
Vaikk' etelänki lasten mustimpain:

Sekeellä otsallain tää raikas mieli
Ja rakkaus vapaassa katseessain?
Oon onnekas! -- muodoissa tuhansissa
Ihanne armas tielläin karkelee,


Tien pääss' on kunnia vaulat suortuvissa,
Mua kutsuu naurusuin ja
viehkäisee.
Kuolottomuuden kirkas päivä kultaa
Mun suurta
silmämäärään' ihanaa,
Jot' etsin, uhkuin voiman, innon tulta,
Enk'
empimystä tunne katalaa.
Oon onnekas! ah, hellän immen kanssa
Tasailen toivojain ja
riemujain;
Mua palkitsee tuo armas helmassansa,
Jos joku riemu
puuttuis onnestain.
Hän kainoin silmiensä paistehilla

Sydämmessäin saa kevään kukkimaan,
Ja perhot liehuu syämmen
kukkasilla:
Ne suudelmat on, jotka hältä saan.
Oon onnekas! -- kun elon aamu haipuu,
Mun huoltan' hellä kannel
lieventää;
Jos kädestäni kannel kulta vaipuu,
Sen lohdutteeksi ehkä
maine jää;
Vaan maineen kieli jos mun unhottaapi,
Jälille jää mun
tyttön' armahin;
Ja silmistäin jos hänki katoaapi,
Jää entis-onnen
muisto kuitenkin.
Kohtaus.
Näin neidon mulle kalliimman
Ovella pensas-aidakkeen;
Ja
silmäns' ennen vilkkahan
Loi hiljaa surren mättääseen
Hän, missä
eilis-iltasen
Mä luonaan istuin miekkonen.
Näin ruusun itkun-kastaman
Häll', lahjan siellä antamain;
Mun luuli
kaukan' olevan,
Ja aivan vieress' olin vain;
Siin' alla pensaan
piileksin,
Ja kyynelsilmin katselin.
Siin' aimo koivu vanhastaan,
Kohosi kaunis vehmastain,
Nimemme
valko-kuoressaan
Ol', mun ja immen, rinnakkain;
Ne siihen kerran
piirtelin,
Kun illall' yksin kuljeksin.
Ilolla impi