Lyyrillisiä runoelmia 1 | Page 6

nimien
Näk' aina tuossa pysyvän;
Nyt silmäjää hän
huokaillen
Käs'alaa menneen ystävän,

Piirs' puuhun säikeet
Tegnér'in
Jotk' itki Inka Frithiofin.

Ma hiljaa vainen piileilin
Ja tytön tuskitella soin;
Se aatos oli
suloisin,
Ett' tähden mun hän kärsi noin;
Sen vuoks' en oitis
lemmestään
Ma juossut häntä kiittämään.
Vaan perho lensi kukkaseen,
Se suunsa mettä sille soi,
Ja rastas
lauloi: rinnalleen
Se puolisonsa kohta toi;
Nyt kullan nimen
mainitsin,
Ja hälle kaulaan lennähdin.
Tytölle.
Mikä tenhovoima ainiaan,
Tyttösein, mua sydämelles vaatii?
Miksi
eloin hetket uinumaan
Siellä siellä vaan mun mielen' laatii?
Miksi lie tuo templi kaunoinen,
Jossa luonto pappeutta johtaa,

Riemuton ja kylmä minullen,
Ellen sua sen ihmehissä kohtaa?
Kohtaloiden aalloill' ajellen,
Niinkuin mie, ja kahlittuna multaan --

Vaikka piillä voit sä pensaasen,
En sua vaihtais kaiken mailman
kultaan.
Aikaa ennenkun sun nähdä sain,
Kultasein, mua hurmas lemmen
voima;
Pilvein tuolla puolen kotonain
Minua lempi vaimo
jumaloima.
Rikkahamp' ol' rinta sen kuin sun,
Suudelmans' ol' kahta ihanampi;

Taivaan-väljä helmans', eikä mun
Helman' yhtään tuota ahtahampi.
Oi, kuink' usein johtuu muistihin
Armas isänmaa ja vaimo sorja!

Mitä vapaudessa lemmitsin,
Lemmin vielä, vaikk' oon mullan orja.
Tyttö, ei sun muotos tenhoinen
Eikä poskillasi ruusunhohde,
Ei,
vaan rakkaus suureen kaikkehen
Tenhoten mua viettää rintaas
kohden.
Sylissäspä maan ma omistan,
Taivaan autuus siinä mulle henkii;

Eipä kumma siis, ett' arvostan
Yhtä kalliks' sun kuin kumpaisenki.

Taudista toipuvalle.
Oi, suo mun luonas istua hiljaa, nähden,
Kuink' kevät kaunis koituvi
talven yöstä
Ja, kukkais-vauloin, purppuranauhat päässään.
Onnelan päiviä suo.
Ma istuin taannoin, tyttöni, vuotehellas;
Sun silmäs synkkä ol', iho
riutununna,
Ja kuolon kalpeus niin kuni nietos kylmä
Verhosi kasvoja vaan.
Nyt talvi karkas. Taas kevät-aurinkoisna
Säteilee mulle silmäsi armas
katse,
Ja lauhain poskein lämpimä uhkuu jälleen
Ruusuja, liljoja myös.
Hymyilyt kaikki, tuon ihatarten parven,
Ku säikkyin lensi hirviön alta
karkuun,
Keräilee luokseen, mitkä sun otsas kirkas,
Mitkä sun viehkeä suus.
Ma katson sorjain leikkiä hetken aikaa,
Kuink' uudet hemmet perhoja
noita viettää,
Siks' kunnes itse perhona leijaan myötä
Virmana leikkimähän.
Itkuista, joilla talveas kastin, tyttö,
Kevääsi kauno-kukkia palkaks'
suonee;
Huokuista, jotka kalpea suus' mult' otti,
Terveeltä suutelun saan.
Tuutulaulu sydämelleni.
Uinu, syömmeni rauhaton,
Riemut unhota, murheet maan!
Toiveet ei saa rauhaas sortaa,

Untas ei unihaamut!
Päivää vieläkö katsellet?
Minkäs siltä sä varronnet?
Haavoillenko polttaville
Kukkaa vilvottavaista?
Silmäs luo, sydän kurja, kiin'!
Päivän ruusuja kyllin näit;
Unten öinen maa vain kasvaa
Lääkeyrttiä sulle.
Niinkuin lilja sa uinu pois,
Jonka taitteli syksyn sää;
Niinkuin nuolten alle kauris
Vertaan vuotaen untuu!
Miksi itkisit entuuttas,
Muistain, ett' olit autuas?
Kerran täytyy kevään laata,
Riemun riutua kerran!
Kevätpäiväsi siekin näit;
Ainaiseksiko luulit tuon?
Ellös talven varjoist' etsi
Armaan leimua enää!
Onnen hetkiä muistellet:
Lintuin lauluja lehto soi,
Kunnas lempi-templinämme
Kaunis kukkia tuoksui.
Muistatkos: syli sulki sun?

Muistatkos: sydän etsi sua?
Muistat: muiskuhuulillamme
Hiljakseen valat untui?
Silmäs kun näki silmähäin,
Tunne vastasi tunteesen,
Silloin valvonnan ol' aika;
Luokoon nyt uni unheen!
Uinu, syömmeni rauhaton,
Riemut unhota, murheet maan!
Toiveet ei saa rauhaas sortaa,
Untas ei unihaamut.
Lapsuuden muistoja.
Ma muistan ajan, muistan aina sen,
Kun elon aamu punas poskipäitä,

Poveeni hentoon kasvoi kukkanen,
Jonk' kauno peljännyt ei
myrskysäitä.
Kuink' olin viaton ja autuas,
Kuin pilven päällä aamun ensi ruskat,

Iloni niinkuin taivas kuulakas,
Kuin kastehelmet haihtui helpot
tuskat.
Kaikessa näytti riemu elävän;
Hymyili maa, kuin kantais enkelit sen,

Ja aallotar ja tuulet keskenään
Iloisna lasna telmi kuin ma itsen.
Vaan kohta poistuit, lapsuus ihanin;
Et sydämeeni koskaan enää
loista.
Ain' uus' on metsän somuus keväisin, --
Elomme vaan ei
kuki kertaa toista.
Ah, turhaan, kun sen kukka surkastuu,
Sen juurta kastaa kyyneltulvin
kaipuu;
Surkastuneelle aukee haudan suu,
Ja varsi kylmän äidin
helmaan vaipuu.

Oi, pianpa lentää palaamattomiin
Tää pyrinnön ja toivon taistohetki.

Kun tie niin lyhkäiseksi määrättiin,
Miks' ennen loppuu riemumme
kuin retki?
Sua kohden, mennyt aika, katsahdan,
Kuin pursimies päin
kaipaamaansa rantaa.
Iloita, nauraa -- ah, vaan lapsen suodahan,
Ja
miehen taistella ja alttiiks' antaa.
Mit' on ne mailmat joita aaveksin,
Ne palmut, joita toivon unelmissa,

Majaani vertoin jossa kasvaelin
Ja kukkaisvauloihin sen tienohissa!
Vaan enpä itke. -- Riemu entinen
Sydämmen kyyhkyltä jää
löytämättä.
Vaan, armas muisto muinaispäivien,
Mun kanssan' kulje
antain mulle kättä!
Kentiesi matkan pääss' yks' armahin
Suo tiestä uupuneelle suojan
lauhan,
Kentiesi vanhuus mulle takaisin
Luo lapsen unelmat ja
entis-rauhan.
Kun kyyryksissä, sauva nojanain,
Sen huoneen nään, miss' surut eivät
jäydä,
Iloisna silloin mielin hautahain,
Kuin lasna muinen
kehtohoni, käydä.
Ystävän kuoltua.
Katoova siis oli suloinen
Tuo huoli;
Hyväili kuin suvi-tuulonen
Ja
kuoli.
Oi sulo-unta!
Oi haaveksunta!
Pian riemukukkani päälle
lunta
Loi hauta.
Hellästi mainitsen nimeäs,
Et havaa,
Et kuule ääntäni, mökkiäs
Et
avaa.
Ei kyynel auta,
Ei itkus auta
Sydäntä, jonka jo tuonen rauta
Löi hautaan.

Vaan vaikk' ol ankara salliman
Tuo puuska,
Suloinen on suru,
siunajan
Vaan tuskaa;
Sun onnes koitti
Ja taistos voitti,
Kun
rauhan kelloa sulle soitti
Jo hauta.
Niin miekkonen sinä, vankilas
Kun murtui!
Maan pääll' on vaan
sydän autuas
Ku turtui.
Tääll' ei oo rauhaa,
Tääll' aika pauhaa;

Vaan tyyntä rauhaa ja unta lauhaa
Suo hauta.
Henk' autuas, nuku turhuuden
Huolilta,
Kuin kaste, jonk' yli
laaksojen
Kylv' ilta;
Kunnekka koittaa,
Yön päivä voittaa
Ja
nukkujat herehille soittaa
Haudasta.
Se elon siemen, jonk' ihmiseen
Loi valo,
Ei ijäks' sammu yön
kahleeseen
Sen palo.
Mi kuoloon nääntyy,
Se eloon kääntyy,
Ja
umppu vaan, josta kukka sääntyy,
On hauta.
Nukkuvan lapsen ylitse.
Kuink' onnellisna lepäät kehdossasi
Kuink' oudot sulle turhuus on ja
harhat!
Sun' äitis käsi laatii vuodettas,
Ja lepos antaa taivaan siskot
parhaat.
Kuin lähteen sintä aamun tyvenyys,
Niin viihtää viattomuutes virtaa
rauha;
Tuoss' eipä vielä vinkunut oo syys,
Viel' kohtalon ei myrsky
siinä pauhaa.
Myhäilet: -- oi, jos voisin aavistaa.
Mik' ihanuus sun umpisilmiis
läikkyy!
Ei riemuillaan sua hurmaa vielä maa, --
Ylhäinen
kaukolaspa mielees väikkyy.

Oi uinu, pieni! Onnes armas on
Kukoistaa, sielu lämmin silmuksessa.

Silmissäs unten vienos vallitkoon,
Unelman enkel yksin