Lyyrillisiä runoelmia 1 | Page 4

voittosa
työ;
Että huolia vaan,
Sora, synkeys, yö
Peru on, jonka sai

Isän-kartanostaan --
Joka rikkahin on!
Kuka viljoa syö,
Jota tyhjästä vaan
Loit äärettömiin?
Tuho puuta
ei lyö
Panemaas avariin,
Asu vaihtuvi vaan.
Mailmas ääretön on,

Soma, autuas niin,
Ajan mittaamaton,
Eikä valkeus tää
Ikin'
iltoa nää
Vajo yön hämäriin --
Olen kupla ma vaan!
Ihanuuttasi saan
Ihastella ma vaan;
Sit' en arvata voi,
Käsitellä en
saa;
Sinitaivahas koi
Näköäin lumoaa,
Ikävöinpä ja nään --

Mutta multahan jään!
Tätä miettiessäin
Kukan lässäni näin;
Oli syysvilu, tuul'
Imenyt
veret tään,
Punaton oli huul',
Sulo pois näköpään.
Jopa töyrältä saa
Raju viima ja lyö
Tätä surkastuvaa
Kerran
siivellä vaan;
Kukan verhosi yö
Sylihin emon Maan.
Ja ma näin:
makeaa
Sulo-unta se sai,
Ehkä pitkeäkin --

Ja ma mietiskelin:
Mäkö vääräksi voin
Valittaa Jumalan
Ikisääntöjä noin!
Tulin
outona vain
Sorahan vesomaan,
Kukin orjana lain;
Mutta pakkoni
tuo
Sulosinta on, kun
Se viel' laskevi mun --
Usko toivoa luo.
Rakkauden sokeutuminen.
Piennä Lemmen-jumalainen
Hellän äidin helmass' uinui,
Niinkuin
tähti illoin nähdään
Lähteen kalvoss' uinuvan.
Taivaan kuulas välke
vuoti
Kastehelmin ohimoille,
Ruusun rusko ainiaaksi
Poskipäille
piilsihen.
Hymyi huuli, nektar-tuoksun
Liehiessä ympärillä,

Uneksimat voitot siihen
Iloa viatonta loi.

Paafotarpa hurmoksissa
Kyynels' tunteen kyllyydessä,
Katsoi poian
peilisilmäss'
Silmiänsä hymyillen.
"Oi", hän huokas, "seuraelkoon

Autuuteni muistelmaksi
Sama kuva silmässäsi
Maalimass' sua
ainiaan!"
Ken siis kummeksii, ett' Eros
Meillä liehuu so'ennunna,
Vaikkei
silmää kääre kaihda
Öiset varjot verhoo ei?
Korvenkin hän
ohdakkeissa
Huomaa vaan Olympin linnat,
Noita-naistai
helmaillessa
Lemmettären kuvan vaan.
Tytön valitus.
Sydän, sydän, eessäni jos sä oisit,
Rauhaton, jos käissäni oisit tässä,

Oi, mun hellä huoleni kohta toisi
Rauhoa sulle.
Sua, kuin lastaan äiti mä tuudittaisin,
Hyssytellen, hiljoa heiluttaisin,

Kunnes viihtyis vaivasi, tuskas taltuis
Helmahan unten.
Vaan nyt rintaan salpauneena tyrskit,
Sulkehissa ystävän suosiolta,

Auki hälle vaan joka yhtenänsä
Rauhasi sortaa.
Rauhattomuudelle.
Niin, kaipaa kaipaa vaan, sulo rauhatuus!
Ei tyydytä sua rikkahin
auvokaan,
Ei nautinnonkaan täysi malja --
Hae yhä riemua
autuampaa!
Ol' äsken toivos lempeä katse vaan
Silmästä immen -- nyt tämän
saatuas,
Ylemmä nouse: pyydä ensiSuutelo
taivahinen ja hiuvu;

Kun ruusukukkaa purppurahuulillaan
Ei oo, jonk' autuus sult'
imemättä jäi,
Niin riennä pyytämään vaan uutta
Hempeä paisuvan
hunnun alta.
Käy kohta kuumemmaks', sulo rauhatuus,
Mun suonissain! oi, luo,
joka kerta kuin
Oon voittosaaliin saanut, -- uusi,
Kaukoa siintyvä
kaunihimpi!
Sun vaihdelkoon vaan hourio haahmuiseen
Onneensa, jonka kutsuvi
rauhaks' hän!
Ja, torros kuorenaan, hän onnen
Rantoa raakkuna
ryömielköön!
Oot armas mulle! -- Kenpähän, ellet sie,
Mua vaati merten aavoja
kyntämään,
Ja riehuin aaltoin, myrskyin kanssa
Taistelemaan elon
nautinnoista!
Mua seuraa aina, autuas enkel', oi!
Mua nauttimaan sä kiihdytä
päiviäin;
Ja kun ne loppuu -- kalman mailtai
Taas ajaos mua
tainnoksistain;
Ja tuolle puolen tähtien, auringon
Mua seuraillos sä, -- vieläpä
taivaassain,
Autuuden mettä maistellessain,
Suo: unean ihanampia
maita!
Rakastava.
Päivä laskee, ehtoo saapi,
Kaste maita vilvottaapi,
Ruususiivill' ilta
lentää
Laaksoloihin tuttaviin.
Lemmen nuoli riutuessa,
Ikkunassa
avoimessa
Istuu Selma, silmä entää
Maille ympäriin.
Viel' ei kuulu armahaista,
Viestin-äänt' ei minkäänlaista,
Että kulta
tänne keijuu,
Hellän immen korviin saa, --
Metsää kohden kaiken
illan
Silmäilee hän riutumillaan;
Varjot vainen siellä leijuu,

Jälleen karkoaa.
Silmä vettyy, sydän sykkii,
Poski polttaa, suoni tykkii,
Hiljaa

huokausta huulet
Laskevat vaan toisinaan;
Turhaan vastuuta hän
vartoo --
Minkä toivoo, minkä hartoo,
Heilakat sen kuulee tuulet

Ilkastellen vaan.
Hiusten kanssa leyhkät riekkaa,
Poskipäillä ruusut liekkaa,

Valko-olkaa alastonta
Kylmä kaste vavistaa.
Taivas mustuu -- impi
säikkyy;
Myrsky riehuu, kuurot räikkyy;
Julma! viivynnästäs monta

Maksat suudelmaa!
Hetki hetkelt' toivon riistää,
Neidell' lämpö, kylmä kiistää,
Kun
hänt' öisen tuulen kanssa
Lemmen liekki ahdistaa.
Uumenilta
vyöhyt laukee,
Verho vaipuu, rinnat aukee,
Aaltoilee ne valleillansa;
--
Poika! miks' et saa?
Vaan hän tul' -- oi immen riemu!
Vilkahtain kuin tähden liemu,

Puiston varjost' armas kulkee,
Suuntaa tiensä impehen. --
Määrään
miekkonen jo saapi;
Hiljaa lukko raksahtaapi;
Uudin vaipuu, aukon
sulkee,
Sammuu lamppunen.
Varpuselleni.
Sua holhon mielelläin, oi varpu kulta,
Ja, kyynel silmässäin,

Useinkin luen jyvät, jotka multa
Sa noukit kädestäin.
Sua rakastan, vaikk'et sä höyhenillä
Koreilla loistakaan;
Sun tunnen,
vaikkei sielus sävelillä
Ilmaise tunteitaan.
On verhos tumma niinkuin yö, ja kieles
On mykkä niinkuin tää.
Et
kiiltää voi, et laulaa -- mutta mieles
Halaapi ystävää.
Rumaksi mainivat sua, ihmemiellä,
Kun mä sua hyväilen,
Vaan
hellä, vilpitön oot -- mitäs vielä
Ma vaadin, tarvinnen?
Kun halpaa vaatetustas toiset pilkkaa,
Mua silmäät lempien;
Ja
ruumiiltas en möisi höyhentilkaa

Ma kultiin, helmehen.

Iloksi muiden sirkut liverrellä,
Kanaarit laulaa saa --
Sydäntä
pyydän vaan ma lämmitellä,
Hellyyttä kaipaavaa.
Ei pinnan loistehella viihdy lempi,
Tuo tyydyttää ei voi;

Kiitollisuus, min saa, on suloisempi
Ja onni min hän loi.
Kun uskollisna kättän' nokit hiljoin,
Siin' istut iloiten,
Mun huolen'
silloin palkitset sä viljoin
Ja olet kaunoinen.
Elosi kevätpäivää sulostella
Koen huolin hellivin,
Ja hautas
kaunistan ma kukkasella
Ja kastan kyynelin.
Hautaus.
Templitornin kolkot kellot soivat,
Mustat saatot kalmistolle toivat

Elon kevähästä nuorukaista
Tuonen kaatamaista.
Hiljaa vainaa mullan suojaan suotiin,
Ympyräksi kumpu jälleen
luotiin,
Ristin nosti murhe nukkujalle
Rauhan valkamalle.
Viime palvelus ol' tehty, kansa
Hiljaa läksi taas -- vaan nojallansa

Vasten jalavaa, mi kasvoi siellä,
Tyttö viipyi vielä.
Täällä viipyi, kunnes kaikk' ol' hiljaa;
Haudalle nyt astui, valkoliljaa

Tuoden, jonka uhras vainajalle
Vehmaan nurmen alle.
Uskollisna istuin itki siellä,
Päivän maillehenkin mennen vielä,

Sittekin kun öinen vaalas tähti
Taivahille lähti.
Aamusella löyttiin sieltä sitten;
Kuivunut ol' lähde kyynelitten,

Vasten halaamaansa ristipuuta
Painoi kylmää suuta.
Friggalle.
Et mua, Afrikan vuo, viehätä kullallas!
Etsi helmeäs en, kiiltävä
mailman-mer'.
Friggan sy'än mua viettää,
Silmän kyyneliss'

ilmestyin.
Oi, kuink' arvoton ois maalima ääretöin
Kulta-aurinkoneen, kiiltävin
hempuineen,
Mailman suhtehen, jonka
Hehkuin tuon kera
helmailen!
Minkä maasta hän sai, tai mitä taivas soi,
Helpomp' ei erottaa, kuin
mitä taivaallen
Pohjan maalasi ilta
Taikka ruusukas aamunkoi.
Huimaa sielua, kun katselen silmiin tuon!
Niinkuin nähtävinäin ois
meri pohjatoin,
Kunnes hortoni haihtuu
Huulten
purppurasuudelmaan.
Missä kasvanut oot, enkeli armas sie.
Kunnes laskeutuin loit
valohengelles
Friggan armahan haamun,
Maisen matkani
kaunistain?
Tie jos pilveytyy, pistävi ohdakkeet,
Tai jos painaen ies henkeä
huolettaa, --
Oi kuink' autuas rientää
Silloin armahan rinnallen!
Jalkaan' hempivi maa vienona kuin kevätuul',
Kuplan-helppona on
maaelo murheineen,
Suonet aaltona tuutii
Sielua taivahan
autuuteen.
Nuoruus.
Valloista, kut hallitsevat maata,
Surma yksin kruunuaan voi taata;

Hänt' ei syöstä, hän ei säästää saata,
Ei sen kalpaa ruoste syö.
Jos sua kauhistuttaa Tuonelainen,
Vietä *hetken*