Lyyrillisiä runoelmia 1 | Page 3

nautintoon,
Ja kultasiivill' liehuva turhuus lymyy; --
Oi kukka,
kuinka hauskana mailmas hymyy!
Et aavista sinä leyhkien leikiten,
Kuiskeessa perhon, kastehen
suudellen,
Kuink' ystäväin sulo suosio kohta haihtuu,
Ja
murhekyyneliin ilo vielä vaihtuu.
Oi, miks' tuo "tulkohon" Kaikkivaltiaan
Ei suonut onnes kukkia
ainiaan?
Miks' ei ole päivä kaunis niinkuin aamu?
Miks' aina ei sua
hurmaa onnen haamu?

Hymyile vaan, sinä pikku viaton!
Pian nähnet, kuinka pettävä kevät
on,
Ja hellyt, onnen hetkiä muistellessa,
Kun uinuit untas silmikon
suojuksessa.
Linnunpesä maantien varrella.
Pikku lintu, miksi meluisen
Tien oot viereen pesäs rakennellut?

Eikö salo hausk' oo, vilpoinen,
Salon puita lehti koristellut?
Eikö
koitar siellä hurmaakaan
Niinkuin täällä lempiruskollaan?
Hiljaa lähteen laine hopeinen
Uipi kauko-laakson vehmastoissa;

Täällä turhuus vierii kolisten
Raskahissa rautavaljakoissa.
Piillen
tyyntä rauhaa nautitaan;
Lintu parka! tääll' on pelko vaan.
Miksi lehdon lemut vaihetit
Pölypilviin maantien vieremillä?

Tomua poljettuako armastit,
Vaan et kukkia lehdon liepehillä?

Mailman hyörinääkö nähdäkses
Uhrasit sa rauhas, tyvenes?
Etkö usein päivää pitkäksy,
Kunne yöhyt majaas tuopi rauhaa?
Eikö
syömmes usein säikähdy,
Kaukainen kun jyske yltyy, pauhaa?
Eikö
siipes, pieniä suojellen,
Usein nouse lentoon säikkyen?
Eipä mieltäs tuska huolettais,
Jos viel' oisit kauko-lehtoloissa;

Pienoisetkin tyynnä olla sais,
Vaikka äiti joskus viipyis poissa;

Luonnon hiljuus saman suojan sois,
Minkä heille hellä siipes lois.
Lintu, lintu! sulkapurjeitaan
Konsa pienoiset jo nostaa alkaa,
Johda
empimättä heidän lentoaan
Seutuun, miss' ei nähty ihmisjalkaa;

Neuvo heitä suvell' laatimaan
Kutaki rauhass' sulo-suojuttaan!
Kesä-yö.
Taivas! matkaa, iltaa ihanaa!
Näätkö saaren kukkais-maalimaa?

Naana, illan ihmehistä
Linnut laulaa siimeksistä;
Soutu jääköön;
kellukaamme
Maille vaan!
Kukkulalta päivä välkkyy,
Lainehilla

venho hälkkyy;
Tuulen myötä hiljaa saamme
Valkamaan.

Kuuntele pihlajien huminaa!
Vihriä-verhonsa niitty jo saa.

Riemuitkaamme! kohta aika
Karkaa kanssa nautinnon;
Lempi, suvi
lyhyt on;
Haihtuu, Naana, niinkuin taika.
Lehvistään jo torppa pilkuttaa;
Sinne, viimat, purtta uitelkaa!

Näätkö ukon, Naana kulta,
Urkkivan meit' oven suulta?
Näätkö:
neito viittoaapi
Kaunoinen,
Marjakoppa kädessänsä,
Hymysuin ja
hyvillänsä,
Mansikat kun antaa saapi
Naanallen?
Kyyneltelet!
pyhä on, suloinen
Palkinto alttihin rakkauden!
Enkeliks' jo täällä
luotu,
Nauti onnees ihanaa!
Seurakseen kun sielu saa
Luonnon,
parempaa ei suotu.
Mit' ei loistolinnat kasvaa voi --
Elon riemu, toivon aamukoi --

Senpä näkee mökki halvin
Keväin, syksyin, kesin, talvin
Suuren
luonnon helmalasna
Kukkivan.
Näätkö sorsaa? poikinensa
Keulan
alta turviksensa
Uipi raukka autuaspa
Kaislahan.
Eipä se poikoa
antaisi pois,
Sille jos korkeita linnoja sois,
Kultaa monta
kuormallista;
Vaikk' ois vallat hallussaan,
Ei se hylkäis aaltojaan

Eikä pesää kaislahista.
Illan kaino tähti, leppyinen
Silmäs luo nyt maalle-nousullen!

Lehdon linnut riemuitkaatte!
Vihkivirttä laulaa saatte,
Jolla kahden
sielun usko
Solmitaan.

Vuorten taakse laskee päivä,
Länteen
sammuilee sen häivä,
Naana, poskillaspa rusko
Nousee vaan.

Sittenpä retkemme päättyköhön!
Täältä meit' aamutar löytäköhön!

Naana, kullan kainalossa
Koto, perhe unhottuu.
Suojanamme
vehmas puu
Untukaamme kuutamossa!
Joutsen.
Reunalta ruskopilvien
Niin taivaan-tyynnä vaan
Joelle joutsen
laskihen,
Suv'-illall' laulamaan.

Suloa lauloi Pohjolan,
Sen taivast' iloisaa,
Kuin päivä siell' ei
muistakaan
Suv'-öisin uinahtaa.
Kuin varjot siell' on viileät
All' leppäin, koivujen,
Ja lahdet
kuullan-kiiltävät,
Ja laine vilpoinen.
Kuink' autuus siell' on armahin
Kultaansa armastaa,
Sielt' uskoisuus
on syntyisin
Ja sinne halajaa.
Näin lainehelta laineellen
Sen kiitosvirsi soi;
Ja puolisonsa
rinnallen
Pian hiipi, lauloi noin:
Kyll' enpä eloin unelmaa
Näe vuosisadottain --
Mutt' Pohjan
aalloill' armastaa,
Sen suvell' laulaa sain.
Torpantyttö.
Neittä Kantalan oi! surkaa, lehdot,
Jolle suotiin kukkain elon-ehdot!

Lyhyt hallakin ol' loiston hetki.
Surkaa lehdot! loppui armaan retki.
Eikö kuolon valju henki säästä?
Eikö luonto velastaan voi päästä,

Uhraamatta surman enkelille
Kaunihinta Luojan suomaa sille?
Voiko kylmä kalma ihannella
Hellää lempeyttä? armastella

Kantalanko lasta Tuonen rotkot,
Niinkuin "Lantaan" laksot,
"Vanhais"-notkot?
Impi itkemämme, olit sorja;
Eipä juomahan nyt poika norja
Jääne
kaunolähteelles, kun sieltä
Huokuu muistelmas vaan murhemieltä.
Kun sä vielä kuljit hettehillä,
Istujoit' ol' kukkais-vieremillä;
Usein
paimen toivon hurmoksissa
Siell' ol' kaiken päivää unelmissa.
Riemun ääni, hehku joka kiihtyi,
Lähteelläs kuin kotonansa viihtyi;

Minkä eespäin juoksi vesi raikas,
Laulut soi ja huilun ääni kaikas.

Suotta seisot, vuori, kuunneskellen!
Ei käy neito enää paimennellen;

Turhaan kaipaat ääntä, mykkä kaiku,
Ääntä, jok' ei konsaan enää
raiku.
Tyhjää Vanhaisten on niittymailla;
Viidat siell' on karjojansa vailla;

Haukka vainen vainoo lintu parkaa,
Puusta puuhun ruikuttain mi
karkaa.
Poika Vanhaisten, jonk' kultasilmä
Ennen muita tää ol', nyt niin
kylmä,
Muinen ah! niin lämmin sydän -- missä
Viehkuroit nyt
yksin kyynelissä?
Kirvehes ei metsäss' enää kolku,
Kullan kulkematta kun jäi polku,

Tuon ku, tauotessas hakkaamasta,
Kutsu-äänees vastas pensahasta.
Rannall' loikuu purtes ylähällä,
Ikäänkuin et aikois konsaan tällä

Lahden laumaa verkkoloihis pyytää,
Sikseen kaikki mielityöskin
syytää.
Piilipuiden alla kalmistolla
Viivyt vaan oi! kultas kammiolla;

Päivän sammuellen, sarastellen,
Haudall' aina istut itkeskellen.
Neittä Kantalan oi! surkaa, lehdot,
Jolle suotiin kukkain elon-ehdot!

Lyhyt hälläkin ol' loiston hetki.
Surkaa lehdot! loppui armaan retki.
Syys-iltana.
Miks' rinta raukka useasti
Niin vaikeroit?
Kun tähdet yöllä välkkyy
armahasti,
Miks' ilmain tyynten halki kamalasti
Sä kujerrellen soit?
Sua elämäskö kiire lento
Niin huolettaa?
Vai itkettääkö kevään
muisto hento?
Oi kauhistaako mainen sääntö vento,
Mi kukan
kuolettaa?
Livertää lintu taivasalla,
Ei itkekään;
Soi satakieli puissa korkealla,

Ei sointujansa luo se suremalla
Lyhyttä hetkeään.

Päivinpä perhon lento taipui
Kukille vaan;
Vaan iltasin sen huokuu
tyhjiin haipui,
Kun siivin uupunein se maahan vaipui
Ja suostui
sallimaan.
Kun tammen kaataa aian rauta
Ja kukkulat,
Kun kaikki mailman
entisyys on hauta,
Ei Tuonta karttaa sunkaan, houru, auta;
Miks'
iltaas soimajat?
Ken kohtalostas voi sun päästää?
Ken armahtain
Sua turmiolta,
kalman yöltä säästää?
Kun kukkakaan ei säily talven jäästä,
Oi rinta,
kärsi vain!
Iloa hetkein nauti -- mannaa
Tään korpimaan!
Surujen tietäs
sumentaa äl' anna;
Oot vieras; tääll' ei retkes päätä panna,

Kaanaassa vasta vaan.
Ylhäällä, tähtein tuolla puolla
Saat valkamaan.
Ett' täällä täytyi
huolla sun ja kuolla --
Iloitse että ikuisuuden vuolla
Unissas näät
sen vaan!
Sua ei siis Tuonen synkkä kalpa
Pelottaa saa;
Ei murru henkes,
vaan sen kahle halpa;
Oi! valon maill' ei usva silmääs salpaa,
Vaan
autuus kirkastaa.
Lohdutus.
Eräkkäisyydessäin
Ma kun istuelin,
Valot taivahan näin,
Miten
autuahat
Yli yön, utujen
Sätien samoovat
Ikisiintävihin; --
Ja
mun rauhani men',
Ja ma miettielin:
Jumal', loppumaton
Ikivaltasi on;
Jos se käskenyt ois,
Tahi
vihjonut ees,
Mun se tähtenä sois
Mennä kirkkautees --
Ja nyt
tääll' ikävöin!
Iki-sääntöjä sääs'

Sanas valtoamaan;
Eikä kruunusi all'
Vähäks'
aikoakaan
Sinun harmene pääs;
Ja sun on vapaus,
Kuten

kirkkautes;
Eikä tanterehes,
Rajaton avaruus,
Sua mahdutakaan --

Lapses orja on vaan!
Sua liikuta ei,
Ettei suotuna lie
Hälle valtoja tai
Valon