Lyyra ja paimenhuilu | Page 5

hän päivien kierivän.
Oli ruumiinsa himojen asunto vain
ne hänessä
raastoi, repivät
kuin pedot tai miekkain mittelijät,
taas joskus ne
laulahti riehahtain
kuin lintuset, lempeä tulvillansa.
Rollan isä
kasvatti aikoinansa
pojan suureksi herraks ja perijäks,
mut
ennenkuin itse hän täältä läks,
oli kuluttanut hän varansa niin,
että
poika sai tyytyä rippeisiin.
Niin yhdeksäntoista täytettyään
ja
omaksi herraksi tultuansa
ei tiennyt, ei tainnut hän mitäkään.
Ja
kaiken lisäksi, korskeuttansa
ylenkatsoi hän toimia käskettävän.

Niin oleili päivästä päivään hän.
Hymy korskea karehti huulillaan
ja
hän herraks jäi kaikilta tavoiltaan.
Tiehaarassa Herkules seisoen
hän muinoin retkensä suuntaa pohti.

Pahe ojensi kätensä häntäkin kohti.
Hyveen kauniimmaks keksi ja
valitsi sen.
Mut aikamme ehdi ei arkailemahan,
sille kaunis ei hyve, ei pahekaan.

On vuossadat valtavat kulkeissaan
tiet johtanut yhteen hyvän ja
pahan.
Rolla teki samoin kuin isänsäkin.
Jos tulet sa suureen kaupunkihin,
lokaviemärit, muurit ja hautuumaan

näet ensin. Ken seuraan astunut on,
hän tehdä saa saman havainnon,

Siellä neitsyys kulkee hunnussaan,
mutta rappio loistaa kaikkia
vastaan
ja synti on siellä julkinen.
Mies mieheks sen arvaa
ainoastaan
ken puhtaan miekkansa teräksen,
min sai hän jaloon
taistohon,
lokavirroissa ryvettänyt on.
Jacques Rolla oli henkevä, loistava, vapaa
ja hän halveksi syvästi
joukon tapaa,

joka kaikki lyö samalla leimallaan.
Oli onnekas hän
tai onneton,
hän ylpeyttä palveli jumalanaan.
Pani rahansa kolmeen hän kukkarohon
ja kolme vuotta vaiheikasta

kuin ei kukaan Aadamin perillinen
kävi tietoisna tietään hän kulkien,


ylenkatsoen kansaa ja kuningasta.
Niin naamiohuveissa elämän
ypöyksin ja ylväänä vaelsi hän.
Ja
kuin Alkibiades mantteliaan,
niin laahasi velttoa korskeuttaan
hän
linnasta katu-ojihin.
Pian tiesivät sen jo kaikkikin:
oli mentyä vuoden kolmannen
myös
mennyt kolikko viimeinen.
Ja sen jälkeen, niin kuultiin sanottavan,

oli kypsä hän toiseen maailmahan.
Rolla oli vilpitön mieleltään
ja hyvä kuin hymyily onnetarten.
Hän
ei tahtonut uskoa köyhyyttään,
ei ollut hän luotu arkea varten.
Ja
elämänpäivänsä mitatuinkin
niin lyhyeksi kuin yö kesäisin.
Aron villi juoksija janoinen
se jälkeen päivien kuivuuden
sadevettä
vuottaa, juodakseen
sitä lehviltä paahteen polttamilta.
Mutta kaikki
silmänkantamilta
on kuihtunut, nääntynyt hiljalleen.
Vain
luolassansa karjahtaa
joku uninen leijona. Vavahtaa
aron hevonen,
hiekkaan painuvat
sen sieraimet verta vuotavat
ja erämaan santa
janoinen
sen vaalenneen juo hurmehen.
Se suistuu, sen silmät
raukeaa,
ja erämaan lapsen erämaa
se hautaa hiekkaan pehmeähän.

Aron villi juoksija tiennyt ei,
että missä karavaanitiet ne vei,
aron
halki, niin niitä seuraten hän
olis päässyt Bagdadin talleihin,
missä
heinää on kasoin tuoksuvin
ja kaivoja syviä, missä
ei pohjaa
näkyvissä.
Jos Jumala meidät luodessaan
teki kaikki samasta savesta maan:

niin toisille jotain antanehet
lie lisäks auringon sätehet,
lie niille,
joill' ainoa omistus,
sana ainoa on vain: vapaus!
Tuo luntako on vai marmoria,

johon säteitä sinen hohtavia

yölamppu himmeä heittelee?
Lumi valkeamp' on, kivi tummempaa.

Se on nukkuva lapsi. Hän hymyilee,
hänen rintansa hiljaa huo'ahtaa

niin lempeästi kuin huokailee
veden kalvo, kun leyhkäissä läntisen,


se paljailla käsivarsillaan
vesikukkia tuutii helmassaan
ja vastaa
suuteloon kukkien.
Se on nukkuva lapsi vuoteessaan,
nelitoistavuotias, melkein nainen.

Häness' on vielä kaikki umpussaan.
Pien' enkeli, lähellä
valvovainen,
ei tiedä, veljekskö tytön hän luotu
vai lemmityn osako
hänelle suotu.
Tytön pitkät hiukset on valtoinansa
ja ristiä
kaulanauhassansa
hän puristaa kuin todistaen,
hän että on nukkunut
rukoillen.
Hän nukkuu. Oi nähkää! Mi puhtaus
hänen otsallansa, mi kauneus!

Hänen viattomuutensa alaston
sekin taivahisen kainoa on.
Hänen
suloaan yö vain korottaa.
Niin on kuin vavahtais pimeyskin,
kun
nukkujan ruumista koskettaa
se mustan viittansa liepehin.
Niin pyhäks ei kirkon hartaus,
oi neitsyt, mieltä voi virittää
kuin
huulies pienin huokaus.
Ylt'ympäri huonetta silmäilkää:
kuvaa
ristiinnaulitun, kirjoja, kukkia,
ja pyhätössä neitsyen
te puoleen ja
toiseen katsoen
vain etsitte Margareetan rukkia.
Ei mitään niin puhdasta päällä maan
kuin viaton lapsi on nukkuissaan.

Ja rakkaus nuoren tyttösen
niin on kuin hartaus taivainen.
Hänen
vierellänsä varmaankin
voit kuulla sa siipiä seraafin.
Ken on nainen, oi tyttö, jos äitis ei hän,
jonka näämme sun vierelläs
viipyvän?
Hän kellon kulkua seurailee.
Ketä keskellä yön hän
vuottelee?
Jos hän äitis on, varmaan hän isälles
avaa oves ja
uutimet vuotehes.
Mut isäs jo ammoin kuolema vei,
ketä siis nuo
pullot tarkoittavat
ja kynttilät pöydällä palavat?
Ken tuleekin,
rakastajas hän ei.

Se uni, jok' kulmillas värehtii
kuin päivä on
puhtaan hohtavainen.
Mut tuo viitta vettä valuvainen
kenen on se?
Ah, varmaan sun, Marie.
Ovat kosteat hiukses, merkkejä on
sun
kasvoillas tuulen polttelon.
Yön myrskyssä miss, olet ollutkaan?

Tuo nainen ei äitisi, varmaankaan.

Mut hiljaa! Ovea raotetaan.
Ne on naisia, hiukset hajallaan.
On
toiset vain puoleks pukimissa,
he kuumina hiipivät käytävissä.
Joku
kantaa lamppua -- näkyy vain
oven raosta jäljet orgiain.
Joku
kaatunut pullo valossa kiiltää.
Yön halki karkea nauru viiltää.
Lie harhanäky tuo hirmuinen,
lie hullua petosta silmien.
Kaikk' on
hiljaa, on vaipunut lepohon.
Tuo nainen hän sentään äitisi on,
sinä
neitsytvuoteessa uinailet
ja tän' yönä kadulla ollut et.
Mut ken siellä?
Ken lyö ovehen?
Kenen askeleet yöss' ovat kajahtaneet?
Joku tulee
kynttilää kantaen.
Sinä, laiha Rolla? Mitä täällä sa teet?

Jacques katseli tyttöä nukkuvata,
joka lepäsi suuressa vuoteessaan.

Jotain pelottavaa, kauheata
hän tunsi vasten tahtoaan.
Marie oli
kallis. Maksanut
oli hänestä viime kolikkonsa,
sen tiesivät ystävät.
Langennut
jo oli arpa kohtalonsa:
oli luvannut, että huominen

hänt' ei näkisi joukossa elävien.
Niin olivat vuotensa kierineet,
oli
kolme vuotta nautinnoissa.
Kuin uni ne olivat vierineet,
kuin
lentävät linnut ne poiss' oli, pois'.
Ja kuoleman-yönsä, yön viimeisen,

jonka rikoksentekijä katumuksessa
mykin huulin, hartaassa
rukouksessa
liki Jumalaansa viettää -- sen
Rolla oli tullut
viettämään
tytön luo, joka myönyt häpeään
oli itsensä, ja
nukkuissaan
häntä vuotti kuin ruumis arkussaan.
Oi ikuinen Kaos tunnoton!
Voi häntä ken lapsuuden häpäissyt on!

Tuhatkerroin eikö parempaa
ois kuoleman kourin kuristaa
tuo
valkea kaula ja kaunoiset
nuo runnella kasvojen piirtehet,
jotka
kantaa kauneutta pinnallaan
ja helvetin myrkkyä pohjassaan?
Hänet taivaan ihme luoda taisi!
Tuo kukka min hedelmän kantaiskaan,

jos kypsyä saisi se suvessaan!
Mikä liekki taivaalle loimuaisi,
tuo
tuli jos puhtaana säilyä saisi!
Oi köyhyys, sull' osa on parittajan.
Olet häpeähän heittänyt
sinä

lapsen, jonka vihkinyt
ois Kreikka templihin Dianan.
Oi katso häntä,
hän lukenut
on ennen untaan rukouksen.
Sinä köyhyys, sinä
kuiskannut
olet äidille tämän lapsosen:
»Sinun lapsesi kauneuttaan
tuhlaa,
sinä ansaita voit hänen viehkeydestään.»
Hänet pesit sa
varten synnin juhlaa
kuin hautaa varten