Lyyra ja paimenhuilu | Page 6

vainaja pestään.
Kun synnin
hän tiellä on kulkenut,
hänen vierellään olet vaeltanut.
Ken tietää miks olis ollut hän luotu,
jos leipää hälle ois kylliksi suotu?

Tuo otsa on jalo syntymästä,
tuo iho ei tiedä häpeästä.
Hänen
vaistonsa viel' ovat unessaan,
hän on pieni kaima Neitsyen,
himo
kullan ei tielle kurjuuden
ole häntä vietellyt, puute vaan.
Rahan
kaiken, min häpeä antoi,
sen äidillensä hän kantoi.
Te maailmannaiset, te sääli ette
tätä lasta, te leikitte, iloitsette,
te
näette vain oman maailmanne
ja tyttäriänne vartioitte
ja kätkette
oman rakastajanne.
Te lemmitte kauniisti, unelmoitte.
Niin ainakin
sanotte. Milloinkaan
hätä teille ei valjuja kasvojaan
ole näyttänyt,
hän, joka suudelman
voi vaihtaa leipäpalahan.
Oi vuossata! tottako lienee tuo,
ajat entiset ettei parempia.
Meren
aavaa kohti vain aikojen vuo
siis on kantanut ruumiita lahoavia.
Ne
on liukuneet syliin iäisyyden.
Mut vanha maa, joka pinnallaan
on
nähnyt häpeän ihmisyyden
on tyynnä jatkanut kulkuaan
ylt'ympäri
isämme, auringon,
jota kiertämään se luotu on. --
Siis herää jo
kaunis tyttönen
ja viini lasissa kuohukoon!
On aika jo väistyä uudinten!
Tämän kauniin yön ma ostanut oon.
Ei
koskaan kärsimys Kristuksen
ole ollut tään iloni vertainen.
Niin
eläköön liekkuma rakastavain
ja polttelo kuumain suudelmain,
ilon
enkeli olkoon seuranamme,
kun yössä me maljamme kohotamme.

Me juomme viinille, liekkumalle
ja elämälle ja kuolemalle,
me
juomme, me laulamme vapautta
ja yötä ja viiniä, kauneutta!
Kun Rolla näki päivän nousevan
takaa kattojen, luokse ikkunan
hän

astui ja katsoi miettien
yli katujen aamuun herääväin.
Työvankkurit
kulkivat rämistäin.
Mutta takana pilvien uudinten
nous aamu niin
hehkuvan punainen.
Ohi kulki joukko laulavia,
he lauloivat vanhaa romanssia.
Miten
koskea laulu lapsuuden
surun aikana voikaan sydämehen!
Saa
mielen se kummasti kaipaamaan,
pään riutuen rinnalle painumaan.

Sinä tyhjyyden henki, huokasitko?
Sinä muiston enkeli, valititko?

Oi vanha laulu, kuin nostatkaan
kevätlempemme päivät haudastaan!

Kukat entismuistojen tekevät terää,
koko lapsuutemme sinussa
herää.
Rolla loi Mariehin katsellen,
oli nukahtanut jo tyttönen.
Niin pakeni
kumpikin kohtaloaan,
unen helmaan laps, mies kuolemaan.
0. * *
Te lentävät pääskyset ylhäällä tuolla,
miks täytyy, ah miksi mun
täytyy kuolla:
Maan murheista nousisin kauas pois,
jos lintujen
siivet minulla ois.
Maan, taivaan mahdit, sanokaa,
mitä uusi päivä tarkoittaa.
Kedot
vihreät, ulapat merien,
mitä tunnette, aamujen nousevan
kun näette
aina uusien?
Oi maa, sinä auringon morsian,
mitä tuolla sun lintusi laulavat,

miks rakkaudesta ne kertovat,
ah, mulle, joll' eessä on kuolema vain!
Oi, rakkaus tuo sana kohtalokkain
Rollan tuli alati mielehen.
Mikä
mahti hänelle kuiskasi sen,
kun kuolema vuotti jo vierellänsä?
Mikä kuiskas sen hälle, ken päiviänsä
oli tuhlannut halvimpahan
hintaan,
niin hälle, ken uhmaten kunniansa
oli pannut rakkauden
halveksimaan,
ja kuin soturi vanhoja arpiansa,
oli uhalla näyttänyt
sydäntään,
jost' ei versonut kukkanen yksikään?
Mikä kuiskas sen
hälle, ken vieraan lailla
oli kotia, rakastettua vailla
ja kuin tuulessa

kuivien lehtien
soi lentää päivien, vuosien?
0. * *
Oi Rolla, olet omilla raunioillasi
ja verille jalkasi haavoitat
ja viime
hekkuman juodessasi
sinä tyhjyyttä syliisi puristat.
Yö mustan
siipensä levittää
ja peittää hehkut auringon,
ja kun iäisyys sinut
yllättää,
on rakkaus sulle tuntematon.
. * *
Jacques katseli tyttöä nukkuvata.
Jotain ihmeen tuttua, suruisata

tytön piirteistä vavisten luki hän.
Tuo nainen leimaama häpeän,
niin
oli kuin sisar läheinen
samaan suruun luotu ja kuolemaan.
Hän eikö
huokaissut nukkuissaan
saman painon alla yhteisen?
. * *
Ja aivan hiljaa vuoteeseen
hän vaipui tyttösen vierehen.
Niin liki he
toistaan lepäsivät
että hengityksensä yhtyivät.
Marie avas silmänsä
sävähtäin:
»Miten kummallista ma unta näin!
Kuin hautuumaa oli
huoneheni
ja kolme miestä ohitseni
kuin ruumisarkkua kantaen

kävi lumessa keskellä hautojen.
Ja kun arkku äkkiä avautui,
niin
teidän ma arkusta nousevan näin,
mua kohti kätenne ojentui
ja te
lausuitte, kääntyen minuun päin:
'Mitä teet sinä siinä, mun
paikallain?'
Ja ma näin että olinkin haudassain.»
»Ah», vastas Rolla, »unes, rakkahin,
jos kaunis ei, tosi kuitenkin.

Tämä päivä ei viel' ole laskenut,
kun itseni olen ma surmannut.»
Loi tyttö katseen peilihin,
Rollan näki kalpean takanaan.

Lumivalkeaks kävi hän itsekin:
»Mitä tänään te mielessä
kannattekaan?»
»Mikä on mun? Sitten eilisen

minä kolikkoakaan
omista en.
Tulin sinulle hyvästit sanomaan
ja nyt olen valmis ma
kuolohon.»
»Te pelannut ootte?» »En, varani vaan
on lopussa.» --
Niinkuin liikkumaton
kivipatsas tyttö jäi makaamaan.

»Kaikk' on mennyt? Teill' eikö vanhempia
ja ystäviä ja tuttavia?

Miks kuolla, miks kuolla te aiottekin?»
Ja suruisna vuoteen laitaa
kohti
hän kääntyi, ja lausua jotakin
hän tahtoi ja tahtoi, mut vaivoin
tohti.
Pojan päähän tarttui hän suudellen:
»Jotain pyytäisin sulta ma
mielelläin.
Minä rahaa itse omista en,
sen äitini vie. Mut itselläin

tämä kaulakoru on kultainen.
Ota se, myö, lähde pelaamaan.»
Rolla hän vastasi hymyllä vaan.
Ja hän tyhjensi pienen pullosen.

Tytön kaulakorun hän suudelmin peitti.
Ja kun havahtui tyttö jällehen,

Rollan oli elämä jättänyt.
Pyhäss' suudelmassa hän henkensä heitti.

Oli kumpikin hetkisen lempinyt.
PEIKON KOSTO
_J. J. Wecksell_
Hän vuoren kätkössä kalkuttaa.
Hän kultaharkkoja valmistaa.
Ne
ahjossa hehkuu, valkenee.
Ja hän äänin vihlovin laulelee:
Suku ylpeä valosta auringon
alas vuoriin meidät syössyt on.
Vihat
peikkoin se kauheat kantaa saa:
sen myrkyin me tahdomme kukistaa.
Me kätkemme kullan kallioon.
Se ihmiset vievä on turmioon!
Se
kätkössä vuorten valtavain
lepää, pohjassa kuilujen kuumottain.
Sen annamme kiehtoen kimmeltää.
Sen orjaks suku inehmon jää.

Sitä tavoitellen saaliikseen,
se valosta syöksyy pimeyteen.
Lyö kalvan se kädestä sankarin
ja töitä se suosii petturin,
se valaa
lempehen myrkkyään,
ja sen vuoksi alttari häväistään.
Se viattomuuden viedä voi
ja uskon, joka suuria loi,
se mielen
uljaan murtaen
veret hyytää nuoren sydämen.
Siis säihky sa kiiluvin kipunoin!
Lyö vasara kaikuissa kallioin!
Käy

surmaan suku inehmon
ja meidän, oi, maa taas kerran on!
KEVÄÄN VALVEUTUMINEN
_Émile Verhaeren_
Jo kiekuu kukko kaula ojonaan
ja häärii kanatarha herääväinen,
ja
auringossa harhaa mettiäinen
ja etsii, ennen aikaa, kukkiaan.
Pois maille Pohjan korppi hankkien
nyt huutaa jäähyväiset käheästi.

Mut Flander toukotöihin kiihkeästi,
käy kylväin alla ilmain
sinisten.
Ja apila ja heinä vakoihin,
kuin kultahiekka, vierii verkallensa,
ja
kiuru, toivon lintu, lauluinensa
se vastaa toukoväen toiveihin.
Ens kerran jälkeen kolkon talvisään
taas karjat laitumille samoilevat.

Kuin hullut vasikat ne kisailevat
päin kenttiä ja puita töytäissään.
On nousseet