Lyyra ja paimenhuilu | Page 4

kotia vailla sa vaeltaa, mut minne sun tiesi
johtakoot, sinä aina kaipuun tunteva oot vain häntä, vain häntä
rakastaa kuin lintuset, jotka lentäissänsä suvi-ilmaa leikkaa
siivillänsä, ja sun kaipuusi sydämes riuduttaa.
Näin oli hän silloin puhunut
ja pyörtyen maahan vaipunut,
kun
vaunut lähti. Nyt paikaltaan
hän nousi ja joulu-torttujaan
hän
kaapista haki, ne jakaakseen
talon väille, jotka ihmeekseen
sisään
tullen pöydällä löysivät
niin monet herkut ja kynttilät.
Sanat
kuiskatut kuuli sisaret vaan:
0. On suurin muistoni vieraanani, ja maiden ja merten takaa nyt ma
tunnen, että viipynyt kaks kättä on siunaten hiuksillani.
Koko kartano yössä nukkuvainen
jo pimeni, yksin valvoen
vain
edessä ongelman ikuisen
yhä istui kuihtunut, vanha nainen.
IHME
_Verner von Heidenstam_
Ihme ihmehistä suurin,
tutkimattomin ja korkein!
Suden luola ei
sun kodiksesi
tullut eikä meren syvyys.
Synnyit ihmiskarkelossa

kultaisessa kulkemahan.

Veli, sisar, joka vielä
maamme tähtösellä taivallat,
lyhyt elon tie on,
ilta joutuu,
leppeä ja kiitollinen sentään oo.
Taistele, kun taisto käy,
kun lepo on, niin leiki.
Etsi taiten rauhas hyväin luota,
huima
nuorna ole, viisas vanhuudessa.
ja kun pääsi kallistuupi,
ylistele
ihmettä, mi loi sun
ihmishahmoon jumalaiseen.
Ihme ihmehistä
suurin!
SODANJUMALA
_Verner von Heidenstam_
Tuli peikon tyttären tyköä Tjalve,
palas loikaten kotiin ja laumaansa
etsi,
mutta säikkyi ja putosi polvillensa.
Tor itse, hänen herransa,

leveänä rinnaltaan, istui kalliolla
ja vuoli paimensauvaa
ja hymyili
punaiseen partaansa.
»Orja», sanoi hän, »älä pelkää!
Unohdettu on
vasarani,
sillä kevättä kukkivat kankaat.
Jotta kaikki kävis vihreän
maan päällä
kuin tulee, ja kukin sais osansa
ja nuoret sydämet lyödä
vastakkain,
me, ankarat urhot, mielellämme
joskus paimennamme
vuohia.»
HE KAKSI
_Hugo von Hofmannsthal_
Hän, tyttö, kantoi maljaa kädessään
0. kuin puna viinin, hohde poskipään --, niin oli tyynen kevyt
kulkeissaan: ei vuoda maljakosta pisarkaan.
Myös poika oli varma voimastansa,
hän saapui orhillansa ratsastain

ja kädenliikkein tyynen arvokkain
hän seisomahan sai sen
paikoillansa.
Mut tytön kädestä kun tavoittaa
hän tahtoi maljaa, siitä juodakseen,

se oli heille liian vaikeaa:
niin kohta kumpikin he vapisivat,
ett'
turhaan kädet toistaan tapailivat
ja viini vuosi hiekkaan hiljalleen.

RUUSULLE
_Friedrich Hölderlin_
Iki-ajat meitä kantoi
luontoäiti helmassaan,
kaiken elämämme antoi,

kuningatar kukkamaan.
Ruusu! joskin elämämme
sortuu syksyn tuulihin,
iki-itu elämämme

uusin kukkii keväimin.
VUORIMIES
_Henrik Ibsen_
Vuorenseinäin, kallioin
halki tieni vasaroin.
Siihen asti iskut raikuu,

kunnes malmi vastaan kaikuu.
Syvyydestä kutsuvat
kaikki aarteet ihanat,
jotka yöhön vuori sulkee.

Siellä kultasuonet kulkee.
Syvyydessä loputon
ikuisuuden rauha on.
Vasarani, maaliin
suureen,
salaisuuden sydänjuureen!
Poikasena miettien
istuin alla tähtien,
kuljin kevät-teitä illoin.

Lapsenmieli mulla silloin.
Auringon ma unhoitin
sydänöiden pimeihin,
unhoitin ma keväimeni

ulkopuolle kaivokseni.
Syyttömässä mielessäni
ajattelin kerran näin:
syvyyksien henget
selon
antaa ongelmasta elon.
Kului vuodet vuottaen,
vastausta saanut en.
Tummat ääret
ainoastaan
katsoi vuoren yöstä vastaan.
Erehdyinkö? Eikö vie
totuutehen tämä tie?
Tiedän, silmät

sokaistuvat,
ylhäälle jos suuntautuvat.
Ei, mun täytyy syvyyteen,
rauhan yöhön ikuiseen!
Vasarani,
maaliin suureen,
salaisuuden sydänjuureen!
Vasarani, iske, lyö,
kunnes koittaa pitkä yö.
Aurinko ei nouse
mikään,
koita toivon aamu ikään.
RUKOUS
_Johannes Jörgensen_
Sun luoksesi käyn ikiäiti, mun sieluni on väsynyt,
mun unteni pursi
on pirstoina rannalla nyt
ja haahden hylyllä mainingit leikkivät vielä.

Ilon turhain juhlain ma tunnen sammunehen,
sun kirkkos holvien
alle ma nöyränä käyn, anoen --
on urkuina tuulien kuoro ja kattona
taivas on siellä.
Mun aatokseni yli aavain eksyen käy.
Ne turhaan merkkiä etsivät,
mitään ei näy,
ei majakan välkettä mistään pimeytehen.
Mun
laskinluotini pohjaa tapailee.
Mihin käy se? Ylt'ympäri ulapat
vaikenee.
On vastaus haudattu mykkään syvyytehen.
En jaksa ma enää katsoa itseäin,
en kuulla kaipuun vuota mun
sisässäin,
joka lakkaamatta mun sieluni yössä pauhaa.
Ma toivon,
mun kaipuuni lähteet kuivuis pois,
ja sieluni unille kuuroksi käydä
vois
ja kaiken ylle syksyn sadetta, rauhaa.
Pois tahdon ma, vapaaks tahdon kahleistain
ja kuulla tummain
kuusten soittoa vain,
pois, kauemmas kuin väijyvät silmät kantaa,
ja
painaa pääni lehvien kosteuteen
ja tuntea kaiken valheen rauenneen

ja kesän ja talven ylläni humista antaa.
TANSSIAISTEN JÄLKEEN
_Detlev von Liliencron_

Käy, atlaskenkä, luottaen
sa vaunun hämärään!
Jo vaahtoo suista
hevosten --
hei, Johann, lähdetään!
Mun olkapäätäin vastahan
hän nojaa päänsä raukean
nyt pieni
kreivitär.
Yö katoo korpiin, rämeihin
jo verkkaan valkenee.
Suoss'
untuvistaan hyyppäkin
yön härmän puistelee.
Kuin uness' eespäin matka saa.
kun sinisilmät avajaa
taas pieni
kreivitär.
Soi korviin sirpin kalkutus
ja ääntää kyyhkynen,
ja kylän koirain
raksutus
jo kuuluu aamuinen.
Loi päivä kankaat kultihin,
ma Gretna Greeniin matkasin
ja pieni
kreivitär.
SIINÄKÖ KAIKKI?
_Detlev von Liliencron_
Yks kevään päivä paisteinen
ja toinen tähkäseppelen.
Kuin uni katos vuodet pois
kuin myrskyn siivin menneet ois,
kuin myrskyn siivin. Kamartuu
jo ihmishauta, unhottuu.
Kaikk', kaikki vetää verkkoonsa
tuo vanha lukki, kuolema
LAPSUUDEN AJOILTA
_Detlev von Liliencron_
Ma tänään kirjeitäni selaelin,
kun äkkiä sain yhden käteeni,
min
vuosiluku säikähdytti aivan --
niin kauan siitä oli, kauan jo.
Siin' oli
horjuvaiset kirjaimet
ja suuret musteläikät pitkin matkaa:
»Fritz

hyvä, puut jo ovat paljaina,
me emme enää leiki ryöväriä,
Türck
katkaissut on toisen etujalan
ja Hännchen-tädillä on hammastauti
ja
isä lähtenyt on lintujahtiin.
Ei muuta nyt. Ma hyvin voin.
Sa pian
kirjoita ja voios hyvin.
Sun ystäväs ja serkkus Siegesmund.»
»Puut ovat paljaina» -- nuo karut sanat
mun saivat kirjeen kokoon
taittamaan,
ne antoi mulle hatun, takin, kepin
ja ajoivat mun ulos
nummelleni.
SYVÄ KAIPAUS
_Detlev von Liliencron_
Kevätvuokko, ensi kukka,
nyt taitan sun ja pistän sun
mun vanhaan
hattuhun.
Kevätvuokko, ensi kukka,
sun kerran taitoin, pistin sun,
ah, armaan
hattuhun.
ILLAN TULLEN
_Alice Meynell_
Ne lentäen kotia kiiruhtaa,
tulee parvin siivekkäin:
kaikki päivän
muistot palajaa
unen kyyhkylakkaa päin.
Ken teistä, te linnut, suorimman
vanan kyntää kotihin,
läpi illan
ruskon kirkkaimman?
Sun sanasi, armahin!
ROLLA
_Alfred de Musset_
Oli kaupungissa, jok' ylitse muiden
on tunnettu kaupungiks
elosteluiden,
missä pahe on halvin ja hedelmällisin,
millä synnin
tiellä on kokemus pisin,
se on Pariisissa -- hurjin mies
oli Jacques
Rolla. Joka paikan ties
hän missä juotiin ja pelattiin
ja lamppujen

valossa valvottiin.
Ei itse hän ohjannut kulkuaan,
vaan himot; kuin
paimen, jok' unissaan
näkee veen ohi rantojen vierivän,
näin näki